Kun Piia-koira haettiin Närväsiltä Rajakylästä

Talossa oli ollut ihan alkumetreiltä asti komea, mustan- ja harmaankirjava uroskissa, Tanu. Sen toisessa kyljessä oli selvä G-kirjain. Tanu oli kova kolli kulmilla, tuli toisenkin kerran kotiin korva tai tassu revittynä, kerran jopa pahasti. Jalasta oli lähtenyt melkoinen pala nahkaa ja ajattelimme, että tokko tuo paranee koskaan. Kissan yhdeksän hengen voimalla haava kuitenkin parani ja kasvoipa vielä kauniin karvankin, jopa niin, että kirjava kuvio jatkui arven yli rikkumattomana.

Koirahanke tuli aikuisilta. Isä oli tuohon aikaan jo töissä
Metallityöväen Liitossa, sen sihteerinä. Hänen työtoverinaan oli toimitsija Onni Närvänen. Onnilla oli newfounlandinkoira, narttu. Kävi ilmeisesti niin, että Onni oli jo pitkään kertoillut komeasta lemmikistään, ja kun se sitten sai pentuja, isä kysäisi kotiin tultuaan: "Mitäs jos meille hankittaisiin koira?" Kissanpennut, koiranpennut ja ihmisenpennut olivat meidän poikien mielestä kaikki yhtä, joten meitä ei tarvinnut maanitella. Olimme heti puolesta.

Kun pennut olivat kasvaneet kahdeksan viikon luovutusikään, lähdimme koko perhe Närväsille niitä katsomaan. Närvästen omakotitalo Rajakylässä oli rauhallisella ja siistillä alueella. Pihalla oli ruohokenttä, jossa poikue telmi emonsa kanssa. Kaikki koiranpennut ovat suloisia, mutta nuo mustat vilistävät karvapallot suorastaan sulattivat sydämet siihen paikkaan. Yksi oli erittäin terhakka ja pyrki kasan päällimmäiseksi.
Pentu osoittautui nartuksi. Onni lupasi "tuon pennun" halvalla isälle, kun pentu oli niin heiveröinen. Sellainen myyntipuhe osui paikalleen, koska isä oli aina ollut hyvin säästäväinen. Mikäpäs siinä sitten– koirankasvattajiksi emme aikoneet, pelkkä koira riitti. Ajattelimme naiivisti, ettei sillä tarvinnut teetättää pentuja. Niin silloin luulimme.

Piia tuli kanssamme Käätypolulle saman tien, suurimman osan matkasta Kontulan bussissa isän sylissä.
Koska pentu oli raskasrakenteista rotua, se tarvitsi varsinkin luustonsa takia alusta asti ravitsevaa ja monipuolista ruokaa. Ruokintaohjeet olimme saaneet Närväsiltä. Äiti teki pennulle koiravauvan ruokaa, jossa oli raakaa kananmunaa, kaurapuuroa ja makkaranpalasia ja lisäsi joukkoon kalkkia ja vitamiiniseosta. Taisi olla lapsille tarkoitettua Natusaania ja kalanmaksaöljyä. Joskus Piia sai myös silakkaa, koska se oli halpaa, usein jopa tarjouksessa ja sopivasti isän työmatkan varrella Hakaniemen torilla. Piia söi mielellään myös ruuantähteitä ja kaikki kalanruodot ja isompana myös luut.

Piia oli vahva koira - siltä meni yhdellä rusauksella kappaleiksi sian selkäranka, kertoi Heimo. Sen lempiherkku oli lehmän
reisiluu. Sellaisen se sai joskus Elannossa käydessämme. Myyjärouva näki ikkunasta pihalla kiltisti odottavan mustan karvaturrin, katsoi sen ruskeisiin hurmaajan silmiin ja oli myytyä kauppiasta. Piia kantoi herkkunsa kiltisti kotiin, mutta sen jälkeen luu saikin kunnon kyytiä. Rutinaa saattoi riittää pari kolmekin päivää eikä luusta juuri mitään jäänyt. Joskus Piia saattoi tosin luun välillä peitellä, mutta kohta se oli sitä jo uudelleen esiin kaivamassa. Piian kakkarat tunnisti siitä,
että ne olivat aina vitivalkoisia, sulamatonta luuta täynnä.

Kun Piia kasvoi aikuisen mittoihin, se arvioitiin narttuna liian rotevaksi. Siitä ei tulisi näyttelykoiraa, mutta se ei meitä haitannut. Piia oli meidän leikkikaveri ja paras ystävä, jolle aina voi kertoa huolensa. Se kuunteli pää kallellaan ja saattoi nuolaista lohdutukseksi.
Sen musta ja suuri kroppa pelotti varsinkin lapsia, mutta myös
heikkohermoisia aikuisia. Esimerkiksi kaupittelevia mustalaisia, joita kävi Vartsikassa usein. Tulija saattoi vanhasta muistista kävellä kaikessa rauhassa näköetäisyydelle, mutta pyörähti koiran huomattuaan oitis kantapäillään ja paineli portista ulos. Piian ulkonäkö kuitenkin petti. Vaikka kroppa oli suuri ja musta, turkin alla sykki avara ja lämmin sydän. Newfoundlanderin yksi rotutuntomerkki on sen kirjava kieli. Sitä Piia myös tehokkaasti käytti ja nuoli jokaisen naaman, joka sen ulottuville tuli.

Piia oli meripelastuskoira, mutta paimentaminen oli sen verissä myös kuivalla maalla. Se nähtiin esimerkiksi silloin, kun Piia pelasti kaksi ja puolivuotiaan Juhan.

Mikä lie Juhan pienessä päässä niksahtanut, kun hänen kesken leikkiensä piti lähteä taapertamaan kohti seudun ainoaa vilkkaasti liikennöityä väylää, Kontulantietä? Autoja katsomaan, voisi arvailla. Kun Juhan ja Piian katoaminen sitten huomattiin, Heimo lähti seuraamaan ystävysten jälkiä lumessa ja löysi Piian istumassa Juhan jalkojen päällä Kontulantien aurauskinoksessa. Fiksu koira! Se ei estänyt Juhan lähtöä, liittyi vain paimennusviettinsä viemänä mukaan, kunnes suojeluvietti pamahti päälle. Piia ilmiselvästi ymmärsi, että Juha oli tolkuton pentu, jolla ei ollut menemistä ohi huristavien autojen sekaan. Penkan tuntumaan kyllä, mutta sen pitemmälle et mene! Ja kun et näköjään hyvällä usko– nurin niskoin hankeen vain ja painoksi päälle!

Onko tuollaisia koiria enää? Eihän sitä kukaan ollut kouluttanut, ei vähääkään. Vietti vain tuli ja käski – jostakin mustan karvan alta, ruskeiden, lempeiden silmien takaa, luppakorvien välistä.




Juha suurin piirtein siinä iässä, jolloin saadaan päähän muutakin älytöntä kuin isän hattu. (Heimo käski korjata, että se oli kyllä hänen hieno borsansa.) Piia joutui pelastamaan Juha-veijarin Kontulantien liikenteeltä kovin mutta hellin keinoin.