Hannu eksyi Kontulan suolle

Kesällä 1954 Hannu eksyi Kontulan suolle. Lapselle eksyminen on hyvin helppoa eikä ihan mahdotonta aikuisellekaan. Tiedän sen pitkästä kokemuksesta.

Asuimme ensimmäistä omakotitalo-kesäämme Vartiokylässä, ja eräänä varhaisena aamuhetkenä lähdimme Heiskan kanssa perhosjahtiin Kontulan suolle. Lähtö oli jo sinänsä oma operaationsa, sillä juoneen kuului ettei isää ja äitiä saanut herättää. Siksi olimme keränneet kaiken tarpeellisen jo illalla yläkertaan, huoneeseemme. Heimo oli sitä mieltä, että vintin portaitakaan ei saanut käyttää, koska ne narisivat. Siksi avasimme haitarimalliset palotikkaat ja laskeuduimme äänettömästi niitä myöden pihalle. Sitä äänettömyyttä kyllä vähän epäilen, sillä vapaana roikkuvat rautatikkaat tahtoivat väkisin kolahdella ja nirahdella seinää vasten. Vanhemmat eivät kuitenkaan heränneet.

Minulla oli lämmin "pomppatakki", oikein kalanruoto-tweediä; Heimon vanha talvitakki aamukylmyyttä vastaan. Se oli äidin vaatimus: "Et sitten lähde vähissä vaatteissa aamukylmään paleltumaan." Saappaat laitoin jalkaan, kun suolle kerran oltiin menossa. Kaikki sujui hyvin, kunnes suolla, Kontulan suuren siirtolohkareen paikkeilla, tapasimme Kostin. Hetken kuluttua Heimo päätti, että minun oli lähdettävä kotiin. Olin ehkä käynyt suolla kerran aikaisemmin ja silloinkin Heiskan kanssa, joten en osannut siellä yksin liikkua. Siksi pyysin, että saisin jäädä isojen poikien seuraan. Olisin ihan kiltisti. Heimo väitti, että löytäisin helposti polkua takaisin, kunhan vain menisin suoraan. Pikkuveljestä piti siis päästä eroon.

Suutuspäissäni menin tietenkin todella suoraan eli oikaisin mutkaiselta polulta kanervikkoon. Tuittuilu loppui lyhyeen, sillä edessäni nousi kyykäärme sähisten iskuasentoon. Peräännyin hitaasti takaperin polulle. Se päättyi risteykseen. Hetken pähkäiltyäni käännyin kahdesta mahdollisesta vaihtoehdosta juuri siihen väärään.

Olin sinä keväänä täyttänyt seitsemän vuotta, eikä minulla ollut minkään valtakunnan suunnistustaitoja. Niinpä päädyin kiertämään suolla klassista eksyneen ympyrää päivänkierron mukaan. Kun tajusin tulleeni kolmatta kertaa samaan paikkaan, minulta pääsi parku. Käännyin vastakkaiseen suuntaa siinä toivossa, että voisin sillä tavoin ainakin päästä irti maagisesta ympyrästäni. Niinhän siinä sitten kävikin, homma toimi.

Seuraavassa vaiheessa tulin Humikkalantielle, mutta en tunnistanut näkemääni kohtaa, noin sadan metrin pätkää öljysoratietä ja sen takana siintelevää peltoa. Sitä paitsi tulin kovin oudosta suunnasta, metsästä. Suureksi seiskavuotiaan typeryydeksi voi sanoa sitä, että en jatkanut kulkuani tietä pitkin, jota olisi ollut paljon helpompaa kävellä, vaan käännyin takasin metsään. Tie näytti vieraalta ja arvelin, että se oli ihan vastakkaisessa suunnassa kuin koti.

Pääsin uudestaan ihmisten ilmoille Aarteenetsijäntien risteyksessä, ja näin Mellunmäen viitan. Koska isä oli käyttänyt kotipaikastamme joskus nimeä "Mellunkylä", olin varma, että viitta osoitti kotiin. Kyltti oli oranssin värinen ja luultavasti latuviitta. Päätin seurata viitan neuvomaa tietä, vaikka kyseessä oli pusikkoon vievä mutainen kinttupolku.