Kolmannella luokalla Hannu alkoi ymmärtää elämää, kun pojat ja tytöt
erotettiin eri luokkiin. Rinnakkaisluokat olivat samassa rakennuksessa,
tilapäiskoulussa Kontion urheilumajalla. Seura oli rakennuttanut majaan
uuden siiven, jossa oli hieman suurempi sali. Se oli tyttöjen luokkana,
ja sitä käytettiin talvella myös sisäjumppasalina. Salin perällä oli
pienempi huone poikien luokkana. Ulko- ja sisäurheilutunnit vuoroteltiin
tyttöjen kanssa, ja voikkatunnin ajaksi pulpetit yksinkertaisesti
työnnettiin seinän viereen. Perimmäisenä oli poikien opettajan, Ilmari
Järvilehdon, asuinhuoneeksi jätetty pieni tila, ja välissä eteinen,
jossa askarreltiin joskus luokkalehteä. Ilmari Järvilehto oli hyvä voimistelija ja teki meihin poikiin syvän vaikutuksen ponkaisemalla
Vartsikan kentällä pitkiä volttisarjoja.
Majan vanhassa siivessä toimi meitä alempi eli toka luokka. Sen takana
oli koulun pieni keittiö, jonne kuorma-auto toi tonkassa kouluruuan joka
päivä. Auto jurnutti jyrkkää mäkeä ylös alumiinitonkat kolisten.
Liukkailla talvikeleillä tonkat piti kantaa siitä kohtaa mäkeä, mihin
auto milloinkin jumittui, oppilasjoukon työntöavustuksesta huolimatta.
Keittiössä soppa lämmitettiin, ja siellä myös tiskattiin ruokailuastiat.
Ruoka jaettiin ja syötiin luokissa. Oli puuroa tai keittoa eli sitä,
mitä tonkissa voitiin kuljettaa. Keiton kanssa oli kuminalle maistuvaa ruutunäkkileipää,
pala voijuustoa ja pieni pullo maitoa. Joillakin oli sen lisäksi omia
eväitä, minulla melkein aina.
Kontion majan ympäristö on korkeaa, metsäistä kalliomaastoa. Kalliota
kiertää osa Helsingin puolustuslinnoitus-ketjua Venäjän vallan ajoilta.
Suuri korsumonttu oli aivan koulunpihan reunassa, ja sen kivihyllyllä istuskeltiin monella välitunnilla aurinkoa ottamassa, kun ope ei
välittänyt kieltää. Noihin aikoihin muksuja oli sen verran runsaasti,
että muutaman putoaminen louhikkoon olisi ollut vain normaalia
luonnonvalintaa.
Kerran, koulusta tullessamme, pari rinnakkaisluokan tyttöä veti minut
piharakennuksen taakse. Siellä sivullisten kuulumattomissa ja katseilta
piilossa he tunnustivat olevansa rakastuneita minuun. Olin tietysti
kovin otettu, mutta samalla häkeltynyt, joten sain suustani vain jotain
niin pöljää kuin: "Ei se haittaa"! Halusin pitää heidät edelleen
kavereinani - mitäpä muuta ihastus tuossa iässä on? Viihdyin sitä paitsi
hyvin tyttöjen seurassa, päinvastoin kuin muut luokkamme pojat.
Kotona kerroin iloisesti asiasta: "Äiti, nyt mä vasta alan ymmärtää elämää!" Äiti tietysti utelemaan, että mikä oli elämänymmärrykseni äkillisen laajentumisen syy: "Miten niin?" "No, kun kaikki tytöt tykkää musta". Tälle elämäni suurelle oivallukselle jaksettiin sitten nauraa
pitkään eri tilaisuuksissa.
|
Taustana toteamukselleni oli, että yksi jos toinenkin tyttö oli jo
aikaisemmin eri tavoin ilmoittanut ihastustaan minuun. Itse en sellaista
lainkaan ymmärtänyt. Tytöt sen sijaan ymmärsivät, koska kehittyivät
poikia nopeammin. Siitä asti, kun Heiskan piikkamaikka oli sanonut
päätäni munan muotoiseksi, olin ollut varma, että moisesta munapäästä ei
kukaan tyttö voi ikinä tykätä. Olin siis jo kymmenvuotiaana
varautunut poikamiehen tylsään elämään. Joskus sain tosin kuulla myös
tykkäämisen syyn: "Kun sä olet niin kiltti". No, sehän selitti asian eli kiltteys kumosi päänmuodon 1-0.
Olin itsekin ihastunut, mutta kohde pyrki vain naruttamaan minua ja
saamaan pisteitä tyttöjoukossa kertomalla, että olin käynyt heillä tai
muuta vastaavaa. Koska olin suosittu, tytön piti osoittaa, että ylitti
muut tytöt suhteessa minuun ja myös omassa suosiossaan poikien joukossa.
Muuta tilaa ei minulla hänen sydämessään ollut. Äiti oli ostanut minulle
nahkapaikkaiset hiihtohousut talveksi. Niillä mäkeä kerran välitunnilla
laskiessani tyttö tokaisi porukoilleen: "Paikkahousuhaaremi!" Se
loukkasi tietysti, vaikka en sanan merkitystä täysin ymmärtänytkään.
Kuvittelin, että pilkka kohdistui housuihin, mutta takana oli tietysti
muutakin. Haaremi ei suinkaan viitannut housun haaroihin. Nuoruuden
ihastus haalistui ja kuivui kokoon pikku hiljaa.
Vaikka olin kasvanut poikaporukoissa veljeni kanssa, suvussa ja
naapurustossa oli runsaasti tyttöjä. Minulle oli jotenkin itsestään
selvää, että sekä poikia että tyttöjä tarvittiin. Viisikymmenluvulla
käytiin usein yleisessä saunassa, me pikkupojat tavallisesti äidin
kanssa naisten puolella. Fyysiset erot miehen ja naisen välillä olivat
ilmiselvät. Isit ja äidit olivat erilaisia, ja isillä ja äideillä oli
lapsia. Siinä oli jokin selvä syy-yhteys, mutta sitä ei sen tarkemmin
pohdittu. Aikanaan tosin minäkin esitin äidille tuon kaikkia vanhempia
aina häkellyttäneen kysymyspommin: "Mistä lapset tulee?" Äiti oli
kuitenkin hyvin valmistautunut ja vastasi epäröimättä, että äidin navasta. Ihmettelin tietenkin, että miten niin pienestä navasta voi
tulla niin isoja lapsia? Äidillä oli siihenkin vastaus valmiina: "Se
venyy sitten.” Minulle tuo selitys kävi täydestä, haikara sen sijaan ei
olisi mennyt enää läpi.
Ilmeisesti suutelemisen seurauksena vauvat sitten älysivät ruveta
kehittymään siellä äidin masussa. Kaikki kohdallaan, siis - täytyi vain
varoa suutelemasta tyttöjä. Näin uskoin siihen asti, kunnes kerran
mokasin poikaporukoissa oikein mojovasti, ja Heimo valotti asiaa hieman
tarkemmin.
Muisteli Hannu Kuukkanen
|
