Savossa

Lahja-äidilläni oli runsaasti sukulaisia Savossa. Kantalan Kekräsalmella asuivat Mari ja Jalmari Hämäläinen. Äidin kanssa me lapset kutsuimme
häntä Mari-tädiksi. Maritädin ja Jalmarin lapsia olivat: Aune, Väinö, Eino, Toini ja Elli.
Äidin ja isän kaimat, Lahja ja Viljo Roponen asuivat Ropolassa Kangasjärven rannalla. Roposet olivat sukua Iida-mummin siskon, Josefiina Roposen, kautta. Viljo oli Josefiinan poika. Siskosten eli Iidan, Josefiinan ja Marin tyttönimi oli Palkeinen.

Kekräsalmen Hämäläisten talo oli harmaa, lautaverhoiltu hirsitalo, jossa oli suurehko tupakeittiö ja makuukammari. Mieleen on painunut kuva Jalmari-sedästä käyrä piippu hampaissa istumassa penkillä tuvanseinustalla. Keskipäivän hellettä helpotti varjostava pihlaja.
Pihalla oli pari aittarakennusta, joista toinen oli tavara-aitta ja toisessa asuivat Aune-tytär ja hänen lapsensa Aarne ja Anneli. Lehtolapsia, sanoivat aikuiset. Minusta lehtolapsi oli kaunis ja runollinen nimi. Minäkin olisin halunnut olla lehtolapsi.
Aarnen isä oli paikallinen tilallinen, jolla oli upeat sukujuuret Saksanmaalle, 1700 luvulle asti. Hänellä oli myös "taipumuksia" harha-askeliin ja Aune oli yksi heistä.

Olin hyvin nuori, kun vierailimme Mari-tädin luona.
Varsinkin Anneli jäi hyvin mieleen. Hän oli hieman nuorempi kuin minä. Aarne oli Heimon ikäluokkaa, toisella kymmenellä, ja auttoi perhettä maatalon töissä kykyjensä mukaan. Vesi juoksi vinttikaivosta sisään ja laskiämpärissä ulos Aarnen vikkelin jaloin. Tärkeämpiäkin tehtäviä hän pystyi jo hoitamaan, osasi jopa ajaa hevosta.

Rannan lähellä oli oikea savusauna. Varsinkin lapset nokeentuivat siellä helposti, mutta sitähän varten saunassa käytiin, että noki pestiin pois. Mari-tädin laituria vastapäätä oli pieni saari, jonne me Heimon kanssa soudimme hellettä pakoon. Tuohon maailman aikaan ei sellaisista kuin ympäristöasioista puhuttu edes aikuisten piirissä, meistä pikkuveijareista puhumattakaan. Saaressa meille Heiskan kanssa tuli sattumoisin ihan samaan aikaan iso tarve. Ei kun rantakiville kyykkimään molemmat. Oma tekoseni painui pohjaan, mutta Heimon jäi kellumaan. Nokkelana poikana Heiska keksi heti, että ”skönärin ööti kelluu, maakravun ööti uppoaa”. Homma kääntyi päinvastaiseksi inttiin mennessä, mutta niihin päiviin oli vielä monta kesää. Hannulla oli aikaa harjoitella.

Ropolasta pääsi Kekräsalmelle moottoriveneen kyydissä. Olimme mukana ainakin kerran. Reitti oli lapsellekin mieleenpainuva: kaunista, mutkittelevaa jokea pitkin, järveltä toiselle. Teimme matkan nimen omaa siihen suuntaan, koska Ropolassa oli veneessä moottori, mutta
Kekräsalmella ei. Luulen, että soutaen aikaa olisi kulunut kiireisiltä kaupunkilaisilta aivan liikaa.

Ropolassa olin useampanakin kesänä renkipoikana. Osallistuin innokkaasti maatalon touhuihin ja varsinkin heinäntekoon. Ensin kuorman päällä painolastina, sitten tallomassa heiniä ladossa, ja kun varsi kasvoi,
hankoamassa heiniä seipäille. Niittokoneen jäljiltä saattoi pellolle ilmestyä hiiripesueita. Niitä hävittämään kutsuttiin perheen pystykorva, joka oli hommassa ihan haka. Kun Ropolassa siirryttiin AIV-aikaan, olin tiivistämässä ruohoa AIV-säiliöön sillä lopputuloksella, että housunlahkeistani tuli parikymmentä senttiä lyhyemmät. Virtasen syytä!
Virtasen perilliset olivat myöhemmin kesämökkinaapureitamme, ja pojanpojan vaimo on nykyisin kollegani.