Donovanin keikka

Vuoden 1966 juhannuksena oli Donovanilla esiintyminen Suomen Vääksyssä. Lähdimme sinne Leksan Lambrettalla. Oma Ase Caprini oli pitkillä
matkoilla liian epäluotettava, koska se tapasi poltella sytytystulppia työkseen. Lambrettassa oli sitä paitsi enemmän kuutioita, joten se jaksoi kevyesti kuljettaa meidät molemmat moisen reissun verran. Kerran se kyllä matkalla väsähti. Siinä oli jokin toistuva vika, jonka Leksa kuitenkin osasi itse korjata. Muistoksi reissusta on jäänyt Leksan ottama kuva maantienvarren taukopaikalta.

Pääsimme ehjinä perille ja keikkapaikkakin löytyi. Olipa matkallemme sattunut suotuisa sääkin. Muistaakseni jossain vaiheessa vähän ripotteli, mutta pääasiassa saimme nauttia poutailmasta ainakin ulkoilmakonsertin ajan. Tai sitten olimme niin haltioissamme, ettei sateesta jäänyt muistikuvan häivääkään. Tuohon aikaan ei pääsylipuista ollut pulaa eikä niitä muistini mukaan myöskään joutunut sanottavasti jonottamaan. Donovan oli suuri idolimme ja konsertti ikimuistoinen kokemus. Hän viritteli akustista kitaraansa eri korkeuksille jokaisen kappaleen välissä. Tällä tavoin hän ilmeisesti pystyi aina käyttämään parasta sävelkorkeutta ja samalla myös soivempia vapaakielisointuja, jotka sopivat parhaiten sekä balladeihin että hänen soittotyyliinsä.
Taustaorkesteria Donovanilla ei ollut.

Aina kitaraa viritellessään hän kertoili seuraavasta kappaleesta. Erittäin vaikuttavana pidin Donovanin esittämää vähemmän tunnettua biisiä "The needle of death"; se oli huumeitten vastainen protestilaulu, kuten niitä silloin nimitettiin. Laulun tekijä ei ollut Donovan, vaan Bert Janch, joka oli itse asiassa "brittiläisen Dylanimme" kilpailija. Kuulin kappaleen tuolloin ekaa kertaa, ja se soi päässäni vieläkin.
Toinen mieleen jäänyt tuntemattomampi biisi oli "Cat is sleeping in the sun." Se ei ollut kappaleen oikea nimi, vaan mieleeni jäänyt kertosäe. Oikea nimi on ilmeisesti "Summer day reflections."

“Catch the Wind”, "Colours" ja "Universal solder" taisivat olla Donovanin kuuluisimmat kappaleet. Muita tuttuja biisejä olivat "Mellow yellow", "Hurdy curdy man" ja "Jenifer juniper". Näitä fiilistelimme Leksan kanssa kesäillan hämyssä Vääksyn tanssilavan vieressä. En tiedä, miten olimme päässeet niinkin lähelle, että jopa näimme pop-idolimme.
Kaukaa tosin - aluetta ympäröivällä aidalla istuen kuin kaksi kukonpoikaa orrella.

Kun konsertti tuli sittemmin radiosta, nauhoitin sen mankalle. Nauha ei ikävä kyllä ole jäljellä. Nykyisin Donovania ei enää radiosta kuule, ei liioin televisiosta. Hän oli Dylanin englantilainen vastine, mutta ei koskaan yltänyt tämän tasolle. Ehkä ei halunnutkaan. Donovan saattoi olla niitä folkkareita, jotka lauloivat lähinnä omaksi ilokseen.