Igo tai Igor, oikealta etunimeltään Ismo, oli Passing Fivessä rumpalina.
Olimme koulukavereita, bändikavereita ja muutenkin
kavereita. Igo kuoli suruksemme muutama vuosi sitten, mutta monia mukavia muistoja hän jälkeensä jätti.
Igo oli vahva persoona ja otteissaan joskus hyvinkin räväkkä, hän ei
mutkissa turhia kainostellut. Muistan kerran, kun Igo oli pistäytymässä Heiskan liikkeessä Vartsikan SYP:n talossa. Minä olin siellä kesäduunissa ja meidän oli kai tarkoitus yhdessä lähteä sieltä treeneihin. Myymälässä oli takahuone, jossa korjattiin televisioita ja muita kodinkoneita, eikä lattiaa ehditty kovinkaan usein työkiireiltä siivota. Olimme Igon kanssa siellä eväitä syömässä, kun hänen
leivältään putosi makkaransiivu lattialle. Igo nappasi siivun sormiinsa,
heitti sen ilmaan pyörimään ja otti kopin suoraan leivälle. Tämän
steriloinnin jälkeen Igo söi leivän hyvällä ruokahalulla. Minua nauratti
niin, että meinasin tukehtua omiin eväisiini.
Varsinainen velikulta Ismo oli eikä hänen kanssaan aika pitkäksi käynyt.
Kerran Passing Fiven aikoihin hän valisti minua hiustyylin valinnassa.
Minulla ei saanut olla takatukkaa, vaan tukka piti leikata edestä lyhyemmäksi ja kammata alas eteen. Ihan oikeassa Igo oli. Deanin ajat
olivat menneet ja Beatlesien tulleet. Siitä lähti kasvamaan mun
hippitukka. Kolmas hauska juttu oli omalta osaltani nolompi, Igosta se
kuvaa hänen kainompaa puoltaan. Ismo kävi joko vanhempiensa tai siskonsa
kanssa USA:ssa, toi sieltä Beatlesien Stg. Pepper LP:n ja sanoi: "Kato
Hanski, mitä mä toin sulle jenkeistä. Sieltä näitä sai halvalla". No hitsi, minulla suhteellisuudentaju lipsui; kuvittelin, että levy oli
ihan oikeasti minulle, ja pidin sitä kuin omaani. En tosin raaskinut
monta kertaa soitella, ettei hyvä levy kuluisi. Se oli niin tuore, että haisi yhä vahvasti vinyylille, kun otin sen ensimmäistä kertaa kotelosta.
Joskus myöhemmin Igo sitten pyysi levyä ja sanoi, ettei ollut itse sitä vielä ehtinyt kuunnella. Annoin tietysti. Kun vaivihkaa kyselin
kuukauden kuluttua levyä, Igo sanoi lainanneensa sen yhdelle kaverille.
Silloin mulla alkoi raksuttaa, että voihan nenä. Olin ymmärtänyt asian
99-prosenttisesti väärin. Hän oli tarkoittanut levyn vain lainaksi myös
minulle. Hankin myöhemmin oman Pippurin, sillä eihän ilman sitä voinut
elää. Kiitos kuitenkin Ismolle lainasta ja sori väärinymmärrys.
|
Joka kerta, kun otan käteeni Stg. Pepper-albumin, tulee Igo
mieleen. Passing Five soitti myös joitakin Beatlesien kappaleita. Noihin
aikoihin ne eivät välttämättä olleet Lennon / Mc Cartney -sävellyksiä,
mutta ohjelmistossaan kuitenkin. Kuvassa Markku ja Igo rajattuna Kuliksen luokkakuvasta.
Yksi jutuista tapahtui Laajasalossa. Olimme Passing Fiven kanssa
treeneissä Laajasalon VPK:n talolla ja meiltä puuttui sähköpiuhaa.
Halusimme soittaa esiintymislavalla, vaikka varsinaista yleisöä ei
paikalla ollutkaan, joku ystävä ja tuttu vain. Pistorasiat olivat
kuitenkin liian kaukana. Igohan ei lannistunut, vaan ilmoitti tuntevansa
yhden kundin Laajasalosta. Niin paahdettiin mun skootterilla sähköä hakemaan ja päädyttiin Laajasalontie 49 pihalle – joka sattuu olemaan
mun nykyinen asuinmestani.
Kun aikoinaan ostimme tontin taloineen, huomasin muistavani yhä yksityiskohtia vuosien takaiselta piuhanhakukeikalta. Syntyi vahva
aiemmin koetun tilanteen tunne. Piuhanhakumme aikoihin talossa asui
ymmärtääkseni Kulosaaren ruotsalaisen yhteiskoulun lehtori, filosofian maisteri Ehrnsten. Jälkeenpäin olen kummastellut, miten ihmeessä Igo lehtorin poikia tunsi? Kävimme kyllä koulua Kuliksessa, mutta
suomalaisen yhteiskoulun puolella. Välimatkaa oli monta sataa metriä,
emmekä heikäläisiin turhia törmäilleet. Igo nyt vain oli
supliikkimiehiä, ja kun hätä oli suurin, riitti, että hän tiesi jonkun
asuvan jossakin - ei kun menoksi!
Muisteli Hannu Kuukkanen |
