Selvästi laivaston ainesta

Isä oli ollut varusmiespalveluksessa laivastossa, ja sinne minäkin pyrin. Kun kutsunnoissa ilmoitin haluavani laivastoon, minulta kysyttiin: "Osaatteko uida?" Osasin kyllä. "Entä onko teillä vene tai oletteko purjehtinut koskaan?" Ei ollut venettä, mutta veljen kanssa oli kanootti. Lisäksi olin soutanut soutuvenettä.

Tässä kohtaa korvani saattoi hieman punottaa, sillä kanootti ei ollut minun. Olin vain saanut meloa sillä muutaman kerran. Kerran olin myös pihistänyt isän purkista maalia kanootin kansikankaan maalaamiseksi, mojovan korvatillikan hinnalla. Savossa olin soutanut monestikin, mutta en ollut varma, lasketaanko Savoa mukaan. "Mitä olette ajatellut ammatiksenne armeijan jälkeen?" Selitin, että pyrin Atskiin ja minusta tulee mainosgraafikko. "Jaahas, jaahas. Selvä. Tämä mies menee laivastoon. Teette siellä sitten hyvää mainosta Suomelle." Vilpillistä mainontaa; soimasi omatuntoni. Häpeä vähän! Omatunto ei tarkoittanut Suomelle tehtävää mainontaa, vaan sitä, millä juuri olin myynyt itseni. Lupasin hävetä vähän.

Pääsin alokkaaksi Helsingin Laivastoasemalle Öbnäsiin, ja sinne pääsi myös koulu- ja bändikaverini Marco Markku Putkonen. Meistä oli siis tulossa skönäreitä. Jotkut kateelliset tosin haukkuivat meitä silleiksi.
Alokasaikana ei tapahtunut juuri mitään, mikä olisi poikennut normaalista rutiinista tai pikku simputuksesta. Tosin - kun vanhat lähtivät, minulta varastettiin kenttälapio. Ilmoitin asiasta ryhmyrilleni, joka totesi ykskantaan: ”Varasta jostain samanlainen tilalle!” Se ei kuulunut tapoihini, joten menin komppanian purserin puheille. Hän antoi lapun varusvarastolle ja käski hakea uuden lapion. Sain sen korvauksetta, koska en ollut omaani hukannut, vaan se oli varastettu.

Alokaskoulutuksen jälkeen me molemmat sankarit, Markku ja minä, saimme passituksen Turkuun, Pansion Laivastokouluun. Meillehän se sopi. Voimme jatkaa yhteistä musiikkiharrastusta iltaisin kämpillä aina, kun vartiovuoroa ei ollut. Samassa tuvassakin olimme, koulun Viesti- ja Merenkulkulinjalla. Päivystävä upseeri sattui kerran ilmestymään tupaan kesken musiikkiharjoituksen ja komensi meidät upseerikerholle soittamaan. Sehän oli kivaa. Esityksestä otettiin jopa valokuva, joka on minulla tallessa yhä. Tosin hieman rypistyneenä ja kulahtaneena, pitkään lompakossa kuljeskeltuaan. Esityksen jälkeen Markku, eli kavereitten kesken Nakki, pokasi upseerikerhon keittiöstä köksän. Minä sen sijaan lähdin nukkumaan omaan punkkaan.

Kunto oli koulutuksen aikana hyvä ja juoksukyvyt ja -halut erinomaiset. Kerran jopa juoksin kolmen kilometrin maastojuoksussa Markun perässä itselleni kuntoisuusloman. Niitä oli luvassa kahdelle ensimmäiselle. Maali oli sisällä Laivastokoulussa, ja meidän edellä tuli maaliin piirimestaritason juoksija. Me Nakin kanssa taistelimme kakkossijasta rinta rinnan vielä koulun pihan yli, mutta sitten tuli vastaan sen verran ahdas ovi, että jouduin pienempänä väistämään Nakkia. Komppanianpäällikkö näki tilanteen ja päätti: "Nyt täytyy päästää kolme ensimmäistä lomille, koska on niin ahtaat ovet. Tuli ratkaisematon kakkonen."

Kuntoisuuslomalta palasimme hyvissä ajoin, mikä koitui onneksemme. Kämppä oli aikeissa tehdä lentopetivirityksen ja varhainen ilmestymisemme takasi, että me kumpikin säästyimme pilanteolta. Valittu peti hilattiin käytävästä johtaneen venttiiliaukon läpi tuodulla paksulla köydellä oven yläpuolelle killumaan. Kun petin omistaja saapui puolelta öin majapaikkaan, hän ällisteli punkkansa mystistä katoamista hyvän tovin, ennen kuin äkkäsi sen roikkumasta oven yläpuolella.
Tupaporukka nukkui poikkeuksellisen sikeästi eikä mitenkään häiriintynyt punkanomistajan sadattelusta eikä lentopetin purkuähinöistä.

Eräällä Laivastokoulun luennolla kouluttaja kysyi, kuten tapana luennon lopussa oli: ”Onko kysyttävää?” Yksi oppilaista viittasi ja luvan saatuaan hihkaisi: ”Herra yliluutnantti. Miksi teitä kutsutaan kaapeliluutnantiksi?” Seurasi ankara simputus: ”Kurssi ylös! Istukaa! Maahan! Taakse poistu..!” Oppilas tiesi vastauksen vallan hyvin, me muut emme.
Kouluttaja oli luutnanttina ollessaan komentanut tykkivenettä ja ajanut sen hiekkasärkälle. Hän oli kyllä merikortista nähnyt, että kaapeli kulki matalikon yli. No, jos matalikon yli oli päässyt kaapelilaiva, siitä pääsisi myös tykkivene, luutnantti oli päätellyt. Vaan eipäs päässytkään. Syy ei kuitenkaan ollut laivojen syväyksissä vaan siinä, että kaapeli katkaistiin, pää soudettiin rautaveneellä matalikon yli ja liitettiin sen jälkeen takaisin kaapelilaivan kelaan.

Koulutus huipentui leiriin ja loppusotaan. Kesken kaiken sain kutsun oikeuteen, jossa puitiin ennen inttiä ajamaani kolaria. Toisena osapuolena oli autojonon takaa punaisia vasten ajanut ambulanssi. Se ei mielestäni noudattanut tilanteen vaatinutta varovaisuutta, vaikka olikin hälytysajossa, joten olin riitauttanut jutun. Haastekirjeen saatuani kävelin komentopaikalle ja esitin loma-anomuksen. Kurssin pursimies oli repiä pelihousunsa ja huusi naama punaisena: "Kuukkanen ei lähde minnekään! Kuukkanen menee takaisin teltalleen ja osallistuu loppusotaan niin kuin muutkin!" En kuitenkaan ehtinyt teltalle, kun perässä jo juoksi komppanian kirjuri hakemaan minua takaisin. Purseri oli muuttunut mies. Komppanianpäällikkö oli kuullut keskustelun ja ojentanut purseria. Oli ilmeisen vähällä tapahtua virkavirhe. Purseri oli jo kirjoittanut lomapassin ja matkustuslitterat ja lupasi itse toimittaa varusteeni Laivastokoululle. ”Ehdittekö nyt varmasti seuraavaan bussiin? Hankinko teille kuljetuksen?"

Oikeuden päätökseksi tuli, että 2/3 kolarista oli minun syytäni. Näin saattoi olla, mutta tiedän varmasti, etten olisi voinut onnettomuutta mitenkään estää. Tuomari arveli rauhallisella äänellä, lievä hymynkare suupielessä: "Ette taida tarvita ajokorttia tällä hetkellä?" Olin nimittäin laivaston asepuvussa. Vastasin, etten ainakaan kolmeen kuukauteen. "Kolme kuukautta kortti hyllylle!" tuomari päätti ja kopautti nuijaansa.

Laivastokoulun päätteeksi meidät ylennettiin alikessuiksi ja komennettiin takaisin Öbikseen eli Helsingin Laivastoasemalle, nyt uusia alokkaita kouluttamaan. Olimme kouluttajina ilmeisesti tylsimmästä päästä, koska emme lainkaan harrastaneet simputusta. Muualle villakoirille kyllä järjestettiin hautajaisia.
Omassa ryhmässäni oli velmu alokas, jota en alussa meinannut millään saada järjestykseen. Hän ei halunnut kaivaa poteroa eikä juosta harjoituksissa, vaan valitti vain sydäntään. Lopulta sanoin, että nyt lähdet sairastuvalle, eihän täällä sairaita miehiä pidetä. Sinähän voit kuolla käsiin. Menen pyytämään purserilta sinulle kyydityksen vastaanotolle. Se jäi aikeeksi, sillä alokkaan sydän parani kuin ihmeen kautta, ja niin päästiin taas kiltisti juoksemaan. Ryhmyri on ihmeparantaja.

Kun alokaskoulutus päättyi, meidät ikut jaettiin eri laivasto-osastoihin meripalvelukseen. Itse pääsin siviililaiva Putsaarelle. Se oli saanut lisänimensä laivalla vallinneesta löysästä sotilaskurista. Putsaari oli työlaiva eikä siellä muusta piitattu kuin siitä, että sovitut työt ja vartiovuorot hoidettiin. Työpäivän päätteeksi juoksi itsestään selvä iltaloma.

Tästä epäsotilaalliselle luoteelleni loistavasti sopineesta komennuksesta sain kiittää Erkki Hilvoa, joka asui aikanaan Vartsikan yläkerrassamme muutaman vuoden. Hän oli tuolloin pursimies ja komennuksella Helsingissä. Jäljet sylttytehtaalle alkoivat selvitä, kun kuulin, että
Putsaaren purseri, ylikersantti Seppo, oli Hilvon parhaita ystäviä.

Kesä sujui Turun saaristoa purjehtimalla, kaapelia nostaen, korjaten ja laskien. Erään kerran rantauduimme työpäivän päätteeksi Uudenkaupungin satamaan. Me isojen kaupunkien pojat tunsimme päätyneemme jumalan selän taakse, hiljaiseen tuppukylään. Minä jouduin vahtivuoroon. Ajattelin, että vuorosta tulee äärimmäisen tylsä, mutta lohduttauduin sillä, ettei maissakaan mitään tekemistä olisi ollut.
Kuinka ollakaan Putsaaren eteen laiturille ajoi musta auto, josta nousi joku maavoimien korkea-arvoinen upseeri ja lähti astelemaan vakaasti kohti. Kun upseeri nousi laakongille, minun oli laivaston käytännön mukaan tehtävä kunniaa ja vihellettävä pilliin koko tuloajan. Hän pysähtyi - taatusti ihan vain piruuttaan - minua puhuttelemaan. Pulmani oli, ettei minulla ollut hajuakaan, mitä päällystakin hihansuun tai olkapään arvomerkit tarkoittivat. Tuijotin vain paniikissa kaluunoita ja muistelin kuumeisesti maavoimien sotilasarvotaulua. Kun vastausvuoroni tuli, ei auttanut kuin kajauttaa kaikuva: ”Herra Herra!” Tuplaherra ilmeisesti nautti tilanteesta suuresti, mutta piti pokerinaamansa peruslukemilla - minkäänlaisia merkkejä hymystä sen enempää kuin närkästyksestäkään ei näkynyt. No, laivasto on laivasto - ja Putsaari siviililaiva.
Myöhemmin tarkistin ohjekirjasta, että kauluslaatan kaksi isoa ruusuketta kuuluivat everstiluutnantille. Se ei helpottanut oloa lainkaan.

Kerran haimme Helsingistä Nokian Kaapelitehtaan rannasta uuden kaapelin. Vanha piti ensin purkaa ruumasta pois, jotta uusi voitaisiin kelata tehtaalta sisään. Purseri komensi minut soutamaan metalliveneellä vanhan kaapelin pään laiturille. Putsaari oli erinomaisesti hallittavissa ollut alus. Siinä oli aktiiviruori ja keulapotkuri, ensimmäisenä laivaston aluksena Suomessa. Siksi ihmettelin, miksi se ei muka päässyt laiturin viereen. Mutta käsky on käsky, ja niin minä soudin pahaa aavistamatta metalliveneeni löysälle päästetyn kiinnitysköyden yli, alitse ei mahtunut. Eikös juuri silloin Putsaari alkanut peruttaa! Kiinnitysköysi nousi veneen alta ja nosti samalla minut veneineni korkealle ilmaan. Onneksi olin sen verran takapainossa, että vene liukui perä edellä köyden päältä. Pojilla oli kannella hauskaa ja purserilla eritoten. Hänellä oli ollut vakaa tarkoitus uittaa minut Kaapelitehtaan rannassa.

Kaapelin vaihto tehtiin sitten Öbiksen kalliorannassa ilman Kuukkasen rautavene-manööveriä. Kaikuluotain oli aikaa sitten lakannut näyttämästä mitään, joten purseri seisoi kumartuneena keulapiikin kaiteen yli ja vinkkaili kapteenille komentosillalle: Eteen - oikealle - eteen - taakse - eteen! Rantaan mentiin siis käsikopelolla ja korvakuulolla. Putsaari selvisi hommasta täysin pistein ilman pienintäkään karahdusta, ja kaapelinnokka saatiin rantaan ojentamalla.