Heti syksyllä 1975 aloimme suunnitella talon peruskorjausta. Väliaikaisissa asunnoissamme, muuttolaatikoiden keskellä, piirtelin Aikun säestyksellä lukuisia huone- ja julkisivumuutosten vaihtoehtoja.
Ammattilaisen apu osoittautui kuitenkin tarpeelliseksi ja sittemmin myös hintansa arvoiseksi. Kutsuimme hätiin Kari Laineen, silloisen puolitutun arkkitehdin; hänestä tuli ajan myötä hoviarkkitehtimme. Talon rakennuttaja, maisteri Karl Rask, ei ollut sisätilan suunnittelijana yhtä pätevä ja onnistunut kuin talon ulkopuolella. Epäkäytännöllinen asuintila ei tosin ollut yksin hänen syytänsä, siihen olivat kortensa kantaneet myös myöhemmät remontoijat. Ensimmäinen heistä, maisterismies hänkin, toimi uskoakseni priimusmoottorina.
Huonejako oli epäkäytännöllinen. Tiloja ei myöskään käytetty suunniteltuun tarkoitukseen, vaan väärään. Lasiveranta vaikutti siltä, että se oli alun perin ajateltu kylmätilaksi. Verannan erotti olohuoneesta pariovi, joka sittemmin oli poistettu. Ovet olivat tallella ja niin kauniit, että olisimme Aikun kanssa halunneet ne takaisin, mutta niille ei yksinkertaisesti löytynyt sijaa majatalossa. Pieni ”lastenhuone” oli ilmeisesti tarkoitettu eteistilaksi, koska siihen johti kolme ovea - olohuoneesta, keittiöstä ja lasiverannalta. Keittiö oli merkillisesti jaettu. Peräkomero oli kiinteä, todennäköisesti jossakin myöhemmässä vaiheessa rakennettu viritelmä, josta johti ylimääräinen ovi ulos. Keittotila oli kapea käytävä, jonka kautta pääsi talon läpi kulkevaan keskikäytävään. Sen keittiön puoleisessa päässä oli minua ihastuttanut erkkeri sekä portaat kellariin. Erittäin epäkäytännöllistä tilankäyttöä mitä tahansa aikakautta ajatellen. Kuten jo mainitsin, jossain vaiheessa tiloja oli sabotoitu esimerkiksi pesuhuoneella, josta oli muodostunut osa kyseistä tarpeetonta tuplakäytävää. Erkkerin alkuperäinen käyttötarkoitus on jäänyt hämäräksi, se oli ikään kuin käytävää eri tilojen välillä. Luukkujen peittämät portaat erkkeristä kellariin olivat sisätilan kannalta kiusallisessa paikassa, mutta niukan kellaritilan takia sijoitus oli ehkä paras mahdollinen.
Alkuperäisen piirroksen mukaan talon katolla olisi pitänyt olla ateljee-ikkuna luoteeseen, mutta se oli jäänyt tekemättä. Koilliseen katsovan erkkerin ikkunat olivat funkkismaisen kapeat, mikä oli sekä käytännöllisyyden että sisätilojen estetiikan kannalta outo ratkaisu. Ikkunat olivat alkuperäisten piirustusten mukaiset, joten kyseessä ei ollut pelkästään pula-ajan pakko. Ehkä kapeat ruudut liittyivät lämpötalouteen tai ehkä ne todella oli tarkoitettu funkkikseksi, mene ja tiedä. Ehdotimme Kari Laineelle yläkerran ikkunoiden ja koillisten erkkeri-ikkunoiden suurentamista sekä alkuperäisten piirrosten mukaisen ateljee-ikkunan rakentamista katolle. Muuten ei talon ulkoilmeeseen koskettu. Sisätilat sen sijaan menivät melko lailla uusiksi.
Kari siirsi keittiön talon kaakkoispäätyyn entisen makuuhuoneen paikalle ja piirsi entiseen keittiötilaan pukuhuoneen, pesuhuoneen ja saunan. Entisestä keittiöstä ulos johtanut ovi eristettiin ja vuorattiin umpeen tarpeettomana. Uuden keittiön ja käytävän välinen seinä purettiin, ja erkkerin eteen suunniteltiin ruokailutila. Kellarinportaat saivat jäädä. Luukut poistettiin ja porrassyvennys aidattiin matalalla kaiteella. Olohuonetta laajennettiin poistamalla sen ja toisen makuuhuoneen välinen seinä. Näin olohuoneeseen saatiin ilmavuutta ja valoa. Ullakko piirrettiin yhtenäiseksi tilaksi ja pidettiin avoimena harjakattoon saakka. Yläkertaan rakennettiin myös kakkosvessa, ja tilaan mahtui vielä lyhyt kylpyamme, jota pääasiassa lapset ovat käyttäneet.
Purkutyöt aloitettiin jo ennen piirustusten hyväksymistä, sillä tiesimme Karin asiansa osaavaksi pientaloarkkitehdiksi. Purettavien listalle joutui myös keittiön vanha, valurautainen Höökin puuhella. Vaikka sisus oli purettu ja kaikki irtonaiset osat kannettu erikseen ulos, liesi painoi kuin synti. Meillä oli onneksi hevosen kokoinen apumies, jonka kynsissä rauta sai kyytiä. Kaveri kantoi muun muassa uuden keskuslämmityskattilan pihalta kellariin selässään yksin, kun kaksi himpula-apumiestä olivat hänen mielestään vain tahtia haittaamassa.
Seiniä purettaessa löytyi ehkä Karl Raskin tai jonkun sukulaisen taidetta - indigonsiniseksi maalattu rikkinäinen julistepahvi, jossa oli valkoisin peitevärikirjaimin maalattu teksti. Se muistaakseni oli jonkin iltaman reklaami, på svenska. Teoksena se ei ollut merkittävä, joten se joutui muun purkujätteen mukana kaatopaikalle, ehkäpä peräti Vuosaareen. Vesivuotojen mustumat olivat arkipäivää, mutta niissä ei ollut hometta eikä kosteutta. Kaikki poistettiin. Kylpyhuoneen seinät ja katto pintapahvien alla olivat hiiltyneet, eli tilassa oli riehunut jossakin vaiheessa tuli. Muuta yllättävää ei purkutyön aikana löytynyt - paitsi, että vintinportaiden yläpää roikkui paikallaan ilman kiinnitystä ja ilman minkäänlaista kantavan rakenteen tukea. Siis enemmänkin tahdon voimalla, sillä sitä kannatti vain kevyt kattolaudoitus. Jos vintille kapuaja olisi horjahtanut kulkulankuilta, hän olisi saattanut päätyä alakerran käytävään. Vintiltä löytyi käsityöläismaakarimme Saludopurkkien lisäksi runsaasti Hufvudstadsbladetin vanhoja numeroita talon ensimmäisen vuokralaisen ajoilta. Löytyi myös vanha valurautainen sängyn runko. Sen veimme sittemmin Rahapajankadulta ostamamme sijoitusasunnon vinttikomeroon, josta se katosi ullakkotilojen saneeraustöiden yhteydessä.
|
Talon pohja muuttui. Sokkeloisesta ja epäkäytännöllisestä siirryttiin avoimeen ja käytännölliseen huonejakoon. Vasemmalla alakerran vanha ja oikealla uusi pohjapiirros. Huonejako uudessa vasemmalta alhaalta vastapäivään: olohuone, yläkerran portaat, keittiö, pukuhuone, pesuhuone ja sauna, lastenhuone, eteinen.
Remontti aloitettiin tulevasta keittiöstä. Se oli aiemmin ollut vanhan pariskunnan makuuhuone. Sängyn kuva näkyy vielä todisteena seinässä.
Tilojemme käyttötarkoitusten muutokset olivat laajoja ja koskivat osittain myös julkisivua, joten niille oli anottava rakennuslupa. Myös rakenteisiin tehtiin sellaisia muutoksia, jotka vaativat piirustuksia ja lujuuslaskelmia. Ne eivät enää olleet Kari Laineen heiniä. Saimme tutun rakennusmestarin kautta insinöörin, joka teki kuvat ja laskelmat. Varasin asianmukaisen käyntiajan Helsingin rakennusvalvonnasta. Kun astuin kaupungininsinöörin huoneeseen, tulotervehdys kuului: ”Miten sitä nyt taas ollaan taloa rumentamassa?” Herra insinööri ei siinä vaiheessa ollut vielä edes avannut kansiota rumistelupiirroksineen eikä muutenkaan vaikuttanut asiasta erityisen kiinnostuneelta. Silmäiltyään hetken ensimmäisen sivun laskelmaa, hän murahti: ”Eihän tämä kantavuus riitä. Tarkistakaa laskelmat ja varatkaa uusi aika.”
Menin tietysti täysin äimäksi, ja soitin kotiin päästyäni äkäisenä rakennusmestarilleni ja kysyin, mikä hänen insinööriystävänsä oikein on miehiään, kun ei edes lujuuslaskelmia osaa tehdä. Rakennusmestari oli yhtä ihmeissään ja kertoi itse tarkastaneensa kuvat ja laskelmat ja todenneensa ne oikeiksi. Sanoin, että heti ensimmäisellä sivulla on virhe, ja laskelma osoittaa, ettei pohjan kantavuus riitä. Mestari purskahti luurin toisessa päässä nauruun. ”Niinpä juuri! Siinä lasketaan vanhan pohjan kantavuus, ja todetaan se riittämättömäksi. Se lukee teksteissä, jos vaivautuu lukemaan.”
Minulla tietysti keitti jo siksi, etten ollut itse lukenut sivun tekstejä. Lisäksi olin hyväuskoisesti luullut, että kaupungininsinööri oli sen tehnyt. Soitin hänelle ja kerroin mahdollisimman kohteliaasti ja selkeästi, missä laskelmien vika piili. Insinööri oli tietysti hieman nolona, ja kun ehdotin, että varaan nyt uuden ajan, hän toppuutteli sovinnollisesti. Hän voisi ottaa minut johonkin sopivaan väliin ilman jonotustakin ja lupasi soittaa, kun rako löytyisi. Koska normaali jonotusaika oli tuolloin noin kuukauden luokkaa, suostuin ehdotukseen, ja kuljin sen jälkeen toista kuukautta kansio kainalossa odotellen herran soittoa. Kun sitä ei kuulunut, soitin itse. Sen jälkeen soitin ensin kerran viikossa, sitten pari kertaa viikossa ja lopuksi kerran päivässä, kunnes insinööri tuskastui ja tiuskaisi: ”No, tulkaa nyt sitten tänne niitten papereittenne kanssa!” Näin tarvittavat leimat irtosivat, eikä aikaa palanut kuin vajaat kolme kuukautta.
Jos ei vaivoja eikä hermojen kiristymistä lasketa, asialla ei ollut kovin suurta merkitystä. Uudet rakennelmat oli lattian alle jo tehty, ja lattiat auki odoteltiin vain niin sanottua konstruktiokatselmusta. Se oli tilattava erikseen, ja niin meni taas ehkä kuukauden päivät, ennen kuin lattiat saatiin vihdoin umpeen. Vain sellainen, joka on tehnyt remonttia ja asunut samanaikaisesti asuntoa, tietää, miltä tuntuu asua työmaalla ja tehdä kahta työvuoroa. Rakennuslupa-aikaa haettiin ja saatiin ensin kolmeksi vuodeksi, sitten pidennystä saman verran lisää ja sen päälle omin luvin risoja perään. Paristotkin alkoivat jo loppua. Siinä vaiheessa kaupungin rakennustarkastaja soitti ja kysyi, koska voisi tulla tekemään loppukatselmuksen. Totesin, että taitaa mennä kolmannen lupakauden puolelle. Rakennustarkastus tuli kuitenkin asiassa ystävällisesti vastaan. Sovimme, että saan pari kuukautta aikaa viimeistellä ullakkotiloja maalaustöiden, listoittamisten, lattian lakkauksen ja sen semmoisten osalta. Tarkastus oli lähinnä muodollisuus, ja näin remontti oli virallisesti ohi. Sillä varauksella, että tosiasiassa remontti vanhassa omakotitalossa ei ole koskaan ohi.
Talo oli nyt uusittu katosta kivijalkaan – kivijalkaa itseänsä paitsi. Vain kellaritiloihin eivät voimat enää riittäneet; sitä paitsi ajattelimme, ettemme niitä asuintarkoitukseen tarvitse, ja varastotilaksi ne sopivat sellaisenaankin. Kellariin rakennettiin toki tila öljysäiliöille, ja keskuslämmitysjärjestelmä uusittiin viimeisintä nippaa myöden, mutta siinä sitten myös kaikki. Remonttia oli kestänyt 1.3.1976 tapahtuneesta muutosta laskien seitsemän vuotta, yksitoista kuukautta ja yhden päivän, siis melkein kahdeksan vuotta.
Meillä on valokuva, jossa Aikku maalaa yläkerran lattialistaa, massu isona. Tyttäremme Maria syntyi juuri valmistuneeseen yläkertaan Runebergin päivänä vuonna 1984, Naistenklinikan kautta toki. Muistan aamun ikuisesti. Olin ollut mukana synnytyksessä ja saanut pidellä pientä kääröämme hetken sylissäni. Istuin sinisessä bussissa matkalla kohti Laajasaloa, ja liput liehuivat aurinkoisessa kaupunkimaisemassa. Kyllä siinä uuden isin kelpasi!
Muisteli Hannu Kuukkanen
Laajasalontie ennen Kuukkasten aikaa>
Kuvia talon ulkoremontista >
Kuvia talon sisäremontista >
|
