Sakarinkatu on Torkkelinmäen rinnettä kipuava pieni kadunpätkä Helsingin Sörnäisissä. Itse asiassa kaupunginosien rajat ovat minulle, paljasjalkaiselle stadilaiselle, edelleenkin arvoitukselliset. Olen osannut kulkea mainiosti ilman niitä. Luulisin, että osoitteemme oli Sakarinkatu 2. Sisään ainakin mentiin vasemmalla näkyvän tumman, graniittisen porttikäytävän ja ovisyvennyksen kautta.
Torkkelinpuisto graniittiportaineen siintelee kaukaisuudessa..

Rannassa oli mattolaituri, jolla seikkailimme myös. Muistaakseni emme koskaan käyneet rannassa metskillä tai uimassa. Meillä ei ollut onkia ja tuskin olisimme löytäneet matojakaan. Minä en osannut edes uida. Heiska taisi jo osata.

Kerran Sakarinkadulla minun oli jäätävä yksin kotiin. En enää muista, mitkä yhteensattumat veivät Heiskan ja vanhemmat pois kotoa yhdeksi illaksi. Heiskalla oli ehkä jotain koulujuttuja, ja vanhemmat menivät kai kylään. Minulle jätettiin olohuoneen jalkalamppuun ja keittiöön valot ja käskettiin mennä ajoissa nukkumaan. Nukuin Sakarinkadulla vielä pinnasängyssä keittiössä. Olin saanut luultavasti syntymäpäivälahjaksi muovisen sukeltaja-ukon, jolla sain leikkiä vessan käsienpesualtaassa. Siihen voi puhaltaa venttiilikumin kautta ilmaa, jolloin ukko nousi pinnalle; vettä imemällä se vajosi pohjaan. Leikki ei jaksanut kiinnostaa kovinkaan kauan. Muistan, että pelkäsin aivan kamalasti. Olkkarin oveen oli ripustettu rekkitanko. Nousin rekkitangolle istumaan, koska ajattelin, että olisin siellä korkealla möröiltä turvassa. Ei se turvalliselta kuitenkaan tuntunut. En voinut katsoa yhtaikaa taakse ja eteen, ja takaahan saattoi aina mörkö yllättää.

Kipaisin sitten äidin ja isän sänkyyn, joka oli olkkarissa. Olin aivan varma, että kaapin alla oli jokin eläin. Heiska oli sanonut, että jos jotain pelkää, pitää mennä ottamaan asiasta selvää eli oliko se pelon väärti. Hiivin kaapin viereen ja kurkistin alle naama valkoisena. Siellä oli äidin kengät. Juoksin takaisin sänkyyn. Seuraavaksi olin varma, että sängyn alla oli jonkinlaisia mustalonkerokätisiä hirviöitä, jotka hamusivat minua. Sängyn alle en kuitenkaan uskaltanut enää kurkistaa.
Itkin peloissani kuin putous, ja siihen isän ja äidin hetekaan vihdoin sammahdin. Aamulla heräsin pinnasängyssä kuumeisena. Henkinen tuska oli muuttunut fyysiseksi.

Heiska kävi opparia siinä melko lähellä, Kallion yhteiskoulussa. Heiskan uskonnon opettajana oli Matti Karstikko, joka sittemmin siirtyi rehtoriksi Kulosaaren yhteiskouluun, jossa minä oman opparini myöhemmin kävin. Olin Kallion yhteiskoulun joulujuhlissa ainakin pari kertaa. Saatoinpa olla sitten Vartsikankin aikoina. Heiska kesti opparia vain kolme vuotta ja vaihtoi ammikseen, koska koki olevansa enemmän käytännön miehiä.

Kallion koulun joulujuhlat olivat kivoja. Siellä oli jänniä näytelmiä, Heiskakin oli mukana niissä ja joulupukki jakoi kaikille karkki- ja piparipussit. Lopuksi tanssittiin pitkässä makaroni-letkassa ympäri jumppasalia ja urheiluvälinevarastoja.
Heiskan piikkamaikka sanoi joskus minulle - tai oikeammin äidille:”Onpas tuolla Hannulla sitten kaunis pää. Ihan munan muotoinen". Sen jälkeen katselin itseäni pitkään peilistä ja olin varma, että päässäni oli todellakin jotain vikaa. En halunnut näyttää munalta. Koetin puristaa päätä käsivoimin litteämmäksi, mutta eihän se mitään auttanut. Munapää mikä munapää.

Torkkelinmäen kentän ja Pengerkadun välillä oli pitkät kiviportaat, jotka keskivaiheessa tekivät kahtia jakautuvan mutkan matkaan. Portaitten molemmin puolin oli rinteessä syreenipuskia ja ruohikkoa. Jos me poikaviikarit halusimme käyttää ruohikkorinnettä ja syreenipuskia portaikon sijaan, vastapäisen talon latari huusi meille äkäisenä ikkunasta. Siksi muistimme aina pälyillä talkkarin ikkunaa, kun puikkelehdimme rinteen syreenipuskissa. Jos ikkunan heijastuma välähti aukeamisen merkiksi, maastouduimme pusikkoihin.

Torkkelinmäellä oli koulun pelikenttä, mutta myös pieni leikkikentän tapainen. Eipä siellä kovin ihmeellisiä vempaimia ollut. Muistaakseni pari keinua, kiikkulauta ja hiekkalaatikko. Torkkelin koulu oli jossain vaiheessa myös keskikoulu. Ihan ekaksi pyrinkin sinne, kun olin oppariin menossa. En päässyt. Samoilla pisteillä pääsin sitten Karstikon hallitsemaan Kulosaaren yhteiskouluun eli Kulikseen.

Sakarinkadulta oli lyhyt matka Kontulan bussille, joka kulki Hämeentietä pitkin. Se oli tärkeää kesällä, kun kävimme Vartsikan mökillä. Vartsikaan muutimme sitten kokonaan, kun olin viisi- tai kuusivuotias. Siellä aloitin kansakoulun.

Muisteli Hannu Kuukkanen