Olavi-eno

Olavi-eno eli Ola oli hyvin hiljainen, kiltti ja mukava mies. Vaikka Olalla oli itsellä kaksi poikaa, hän silti jaksoi vielä keikuttaa pientä Hannua polvellaan. Voin tänä päivänä nähdä elävästi Olan sydämellisen hymyn ja naurunrypyt silmien ympärillä.

Olavi-eno oli Laakson lapsikatraan vanhin poika ja toiseksi vanhin lapsi, isosisko Lahjan eli Äidin jälkeen.

Elämä koetteli Olaa kovakouraisesti. Sota-ajan pika-avioliitto myös kariutui pikaisesti. "Rinteenlikka" eli Eila vei kuitenkin melko nopeasti hiljaisen ja kiltin Olavin kuljeksimasta vapaitten miesten markkinoilla. Ola oli tuossa tilanteessa, ja varmasti muutenkin, helposti vietävissä.

Ola oli töissä vesilaitoksen ”vuotokuopilla”, kuten Ville ja Osmo lennokkaasti asian ilmaisivat. Se tarkoitti ilmeisesti sellaista työryhmää, joka hoiti Helsingin kaupungin putkistojen vuotohälytyksiä. Akusti-ukin ansiosta Ola sai Työpaikkansa ja asunnon Kirstinkadulta samasta L-portaasta kuin Iida ja Akusti.

Ville muisti kertoilla juttua, miten hän oli sattunut yllättäen samalle vuotokuopalle Olan kanssa. Ola, joka oli laiha, hieman huonoryhtinen pitkähkö mies, oli seissyt vuotomontun reunalla selin, toimettoman näköisenä, hanskat kädessä. Kun Ville läimäytti Olaa tervehdykseksi selkään, Olan polvet notkahtivat ja rukkaset putosivat käsistä.

Heimo muistuttaa, että Olavi-eno oli hoikkuudestaan ja huonoryhtisyydestään huolimatta jumalattoman vahva mies; ruumiillista työtä koko ikänsä paiskineena. Ola teki sen aikaista kiviporausta käsin lekaa tai moskaa käyttäen ja kaivoi vesilaitoksen monttuja lapiopelillä. Kun tavallinen mies hädin tuskin kantoi 40 kilon sementtisäkin sylissään Vartiokylän portilta omakotitalon työmaalle, Olavi kantoi kainaloissaan kaksi - sillä aikaa kun hevosmies Heimo oli ruokatauolla.

Perheeseen syntyi pian Eero-poika ja parin vuoden kuluttua Lauri. Eero oli hieman ”jälkeen jäänyt”, kuten asia ilmaistiin. Hän ei kehittynyt normaalia vauhtia ja jäi hieman yksinkertaiseksi.  Laurilla oli kasvuongelmia jaloissa. Hän joutui kulkemaan vuosia toinen jalka venytystelineessä. Se ei suinkaan parantanut suosiota kaveripiireissä ja poikaa jopa pilkattiin.

Eila-äiti oli kehno huushollin pitäjä ja oma Äitini moitti häntä usein. Kun Ola tuli illalla väsyneenä töistä, hänen oli lähdettävä kauppaan ruokaostoksille ja haettava hellapuut, vietävä laskiämpäri ja siivottava. Eila kuulemma itse ”vain makoili”. Saattaa tosin olla, että Eila oli sairas. Nykyään tunnetaan moniakin sairauksia, joihin ”aikaan saamaton” käyttäytyminen tai jaksamattomuus voisi hyvinkin sopia. Masennuksesta ei kuitenkaan ollut kysymys.

Muistan erään kyläreissun Eilan ja Olan luona ja olen siitä Heimon yhteydessä aikaisemmin jo kertonutkin. Heimo pyysi kohteliaasti Eilalta lupaa ottaa palan pullaa. Eila lupasi. Eilan pullasiivut olivat vain niin onnettoman ohuita, että meidän Äidin pullasiivuihin tottunut Heimo otti vahingossa kaksi. Tästä Eila suivaantui ja nappasi Heimolta toisen palan pois. Äiti muisti kertoa tapauksesta myöhemmin, sopivissa kahvipöydissä.