Käätypolku 8

Kuukkasten rintamamiestontti, Käätypolku 8, oli pinta-alaltaan noin puolitoistatuhatta neliömetriä. Palstan yläosa oli hiesua; sitä löytyi heti pintamulta-kerroksen alta, lapionpiston syvyydestä. Tontin alaosa sen sijaan oli pohjattomalta vaikuttanutta suomutaa. Kuukkasten lisäksi
hiesumaata oli ainakin Kinnareilla ja Bergqvisteillä, ja näillä
tonteilla hiesu pysyi lasten iloksi näkyvillä pitkään. Nykyisin
tontti on jaettu, ja alaosassa, tienvieressä, on uusi asuintalo.

Alkuaikoina, jolloin asuttiin vielä kesämökissä, tontilla kasvoi vain muutaman metrin korkuisia koivuja, joista suurimmatkin olivat kahden käden sormilla kierrettävissä ja rungoiltaan vielä ruskeita. Nykyään puut ovat isoja, vankkoja ja yli talon korkuisia. Ilmakuvassa ei koivujen seasta näe edes vanhan päätalon kattoa. Puusto keskittyy tontin yläosaan, talon ympärille.

Suonmutaiselle alatontille perustettiin peruna- ja kasvimaa. Hapan maaperä ei ollut parasta mahdollista kasvualustaa, ja sitä yritettiin parantaa sekä kalkitsemalla että sekoittamalla siihen kompostia ja makkia. Makkia saatiin omasta takaa mökkivuosina ja vielä jonkin aikaa talon valmistumisen jälkeenkin, sillä ulkohuussi oli ainakin kesällä ihan mukava. Lapsetkin ehtivät sinne pihalta paremmin.

Äidin mahtava mansikkamaa näytti voivan hyvin. Ehkä siksi, että mansikkaa varten multaan oli sekoitettu hiekkaa ja kalkkia. Suopelto oli täynnä juurakoita, joita tuli esiin aina kun peltoa käännettiin. Löytyi muutakin mielenkiintoista. Toisinaan talikkoon kilahti ruostunut aasinkenkä tai vanha kymmenen kopeekan kupariraha. Jälkimmäisiä löytyi muutama, aasinkenkiä enemmänkin. Tästä päättelimme, että paikalla oli ollut varikko tai majoitusalue Helsingin linnoitustöiden aikoihin 1900- luvun alussa. Kymmenen kopeekkaa saattoi olla vähäisemmän miehen päiväpalkka 1800-luvulla, joten kysymyksessä oli ehkä rahakätkö, jonka rippeitä nousi sattumoisin ilmoille.

Isä istutti Kinnarien puoleiselle alatontin syrjälle karviais- ja
punaviinimarjan pensaita ja perusti niiden väliin kurkkulavan, joka sittemmin kasvoi oikeaksi kasvihuoneeksi. Sen katto tehtiin vanhoista ikkunoista, mutta seinät muovista, koska ikkunat loppuivat kesken. Maaperän heikkouden takia kasvihuoneesta saatiin satoa niukanlaisesti - jokunen kurkku. Tomaatti ei myöskään oikein viihtynyt.

Marjapensaat olivat satoisampia. Tontilla oli parikymmentä musta- ja punaviini-marjapensasta sekä joitakin karviaispensaita, joten mehua saatiin koko talveksi. Marjoja riitti myös sukulaisille, edellyttäen, että viitsivät tulla poimimaan. Mehumaija porisi satokauden aikana päivästä toiseen, ja kellarin hyllyille kasvoi komeita mehupullojen ja hillopurkkien rivejä. Talkoiden aikana kertyneet tyhjät viinapullot saatiin näin hyötykäyttöön. Nokia teki siihen aikaan pulloihin sopivia kumitulppia, jotka pitivät ilman loitolla mehuja pilaamasta.
Hannu sai kunnian taiteilla säilykkeille arvoisensa kuvitetut etiketit. Tontilla viihtyivät hyvin myös vadelma ja mustavadelma. Valkoinen vadelmakin antoi jonkin verran marjoja. Omenapuut alkoivat tuottaa vasta vanhempina, joten niiden runsaasta sadosta saimme nauttia vasta 1960-luvulla. Valkea kuulas aloitti satokautensa ensimmäisenä, punakaneli tuli hyvänä kakkosena.

Talon kivijalkaa kiersi edessä ja Kinnarin puoleisella sivulla
monilaatuinen kivikkokasvi-penkki. Osan kasveista isä oli salakuljettanut Norjasta ja Islannista. Muilla pihoilla ei moisia juuri näkynyt. Kivijalan routasuojaksi alun perin tarkoitettu penkki palveli hiesurunkoisena maavallina.

Pelto ei viljelyskasveja juurikaan kiinnostanut, rikkaruohoja kyllä. Kasvimaa puski rehevästi jauhosavikkaa, pihatatarta, vesiheinää, ohdaketta, kirjavapillikkeitä, voikukkaa, horsmaa ja kituuttelipa joukossa nokkostakin. Tunnistamattomista
lajikkeista puhumattakaan. Tämän hyvinvoivan rikkakasvuston ajoittainen kitkeminen oli meidän lasten eniten inhoamaa työtä leipämme eteen. Varsinkin siinä vaiheessa, jolloin hyötykasvien taimet olivat vasta aluillaan, kitkeminen oli todella rasittavaa. Hennot idut kun tahtoivat tulla kitkettävien rikkaruohojuurten mukana ylös. Kerran pienenä poikana huomasin kesken kitkentäurakakkani, että Käätypolun Kotamiehen tyttäret
katselivat puuhiani. Tehdäkseni tyttöihin vaikutuksen, nyhtäisin aimo tupun tilliä ja työnsin sen suuhuni. Tytöt luulivat sitä rikkaruohoksi ja nauraa kihersivät: "Kato, toi syö heinää!" Vaikutus oli tehty, mutta laatu olisi jollakin muulla tavalla toteutettuna voinut ehkä olla parempi.

Käätypolun suunnassa tonttia reunusti komea hansaruusu-aita. Sen keskivaiheilla kasvoi kuusi, jota isä leikkeli aina silloin tällöin kartion muotoon. Kuusen yli kulki puhelinlanka, joten puu oli pidettävä matalana. Pelkkä latvan katkaisu ei sopinut isän taiteelliselle silmälle. Ruusuaita poiki tietysti sankan parven kimalaisia ja ampiaisia. Käytännössä se tarkoitti, että aina kun hyppäsin ojan yli, sain ojantörmän pesästä lauman vihaisia pörrinkäisiä perääni. Niin sitten taas kuljettiin naama pateilla päivän verran.