|
Peltsi sijaitsi Vinnarin ja Tirkkosen palstojen takana. Se rajautui
toisesta päästä Käätypolun laaksonpohjassa virtaavaan puroon. Maapohja
oli vanhaa peltoa, joka kasvoi turpeista ruohoa. Se oli erinomainen
leikkipaikka ja sitä käytettiin ahkerasti. Siellä pelattiin neljää maalia, futista ja peffistä, heitettiin keihästä ja työnnettiin kuulaa
sekä leikittiin erilaisia etsimisleikkejä, kuten vinkkiä ja kymmentä tikkua laudalla. Peltsiä kunnostettiin pentutalkoilla. Eräät ruoholajit tykkäsivät muodostaa tuppaita; ne oli aika ajoin raivattava, muuten
niihin kompastui komeasti. Myös kuoppia oli täytettävä. Pelikentän piti
olla mahdollisimman tasainen.
Peltsin hurjimpia leikkejä oli "pyörrytysleikki" – ei kai sillä sen
kummempaa nimeä ollut. Järkevimmästä päästä leikki ei ollut, sillä siinä mentiin ensin muutaman kerran kyykkyyn ja ylös, kunnes joku isompi
kiskaisi takaa päin jalat irti maasta ja ravisteli hieman – ja piu, pau,
taju oli kankaalla! Kun pyörtymyksestä heräsi, ainakin minulla ratisi
korvissa kummasti. Äiti olisi hakenut pois, jos olisi tiennyt. Noina aikoina äidit eivät kuitenkaan ehtineet joka paikkaan lapsia vahtimaan
ja pelastamaan, niin kuin nykyään. Toinen vähemmän terveellinen leikki
oli peltsin pajupuskissa flengailu. Houkutuksia riitti, sillä pajukkoja
kasvoi tuuheina puskina jokaisessa ojassa ja vähän muuallakin.
Osa peltosaroista työnsi umpeensa pientä pajua, joka sopi mainiosti
intiaanimajojen rakentamiseen. Maja tehtiin niin, että nippu lähekkäin
kasvaneita pajuja sidottiin latvoista kiinni toisiinsa ja näin
muodostuneiden pystysalkojen varaan pujoteltiin pajunoksista seinät
koripunonnalla eli alta-päältä-alta -systeemillä. Punotut inkkarimajat
olivat erittäin lujia ja niitä tehtiin saman tien useita, kokonaiseksi
kyläksi asti. Kylän laitaan pystytettiin toteemipaalu. Päälliköt – joita
kaikki tietysti halusivat olla - pössyyttelivät rauhanpiippuja. Ne
tehtiin sahaamalla lepänrungosta oksan kohdalta pala. Oksasta muodostui
piipun varsi, jota koristeltiin poistamalla kuorta osittain. Piipun pesä porattiin isältä lainatulla, veivattavalla puukairalla rungon pätkään.
Varressa ei ollut lainkaan reikää. Piipputupakkana oli kuivaa
suoturvetta, joka saattoi palaa pitkiäkin aikoja piipunkopassa sauhuten.
Kontulan suo oli ehtymätön piipputupakan lähde.
|
Kevättä pukkaa taas Käätypolun laaksoon ja Käätypolun, Helytien ja Huntutien
pojat ovat aloittaneet raivaustyöt peltsillään. Vanha nurmettunut ja villiintynyt pelto
oli Käätypolun luoteisnurkassa. Koska peltsillä pelattiin erilaisia
pallopelejä, tannerta piti vähän tasoittaa ja ylimääräisiä risuja ja vesakkoja raahata pois. Muutama turpeikkokin oli poistettava ja kuoppia tasattava, jotta tapaturmilta vauhdikkaissa tilanteissa vältyttäisiin.
Talkooporukka vasemmalta; Kalevi, Pekka, Erkki, Kari, Jukka, Leo, Pentti
ja Hannu eli minä. Kuva on Kari Tirkkosen arkistosta.
Joskus leikki vaati, että joku joutui olemaan vangiksi saadun
kalpeanaaman roolissa. Hänet sidottiin toteemipaaluun. Kalpeanaama voi
yrittää paeta, mutta harvoin se onnistui. Ei, vaikka koko
intiaaniporukka saattoi unohtua pitkiksikin ajoiksi sotapoluilleen.
Heimolta opin pitämään sidontavaiheessa ranteita jännitettyinä niin,
että siteet jäivät vähän löysiksi. Vaivihkaa sitkeästi nitkuttaen ne
antoivat sen verran periksi, että saattoi lopulta päästä irti ja pakoon.
Ensimmäisillä kerroilla se jopa joskus onnistui. Myöhemmin jekku
huomattiin ja paketeista tehtiin tiukempia. Vihoviimeiseksi keinoksi jäi
kaikin voimin nytkyttää ja heiluttaa koko toteemipaalu irti maasta - jos
aikoi päästä yöksi kotiin.
Muisteli Hannu Kuukkanen
|
