Kontulan luolan lännen puoleinen suuaukko oli katon räjäytyksen jälkeen peittynyt melkein kokonaan betonilohkareitten ja kivien alle. Teräsovi oli kuitenkin sopivasti raollaan, joten siitä mahtui ryömimään sisään.

Luolatutkija Hannu kurkistaa kulkuaukosta ulkomaailmaan. Tästä alkavat betoniportaat alas eteiseen.

Mustikkasuontien puolella oli luolan toinen oviaukko. Se oli syvässä, louhitussa kuilussa, jonka muinainen katto oli pommitettu tai räjäytetty hajalle. Kuilu oli täynnä kivenlohkareita, ja luolaan vievä ovi oli kiilautunut kivien joukkoon niin, että siitä pääsi juuri ja juuri kulkemaan. Ovelta johti rivi porrasaskelmia alas, olisiko niitä ollut
kymmenen tai kaksikymmentä? Ensin tultiin pieneen eteiseen, ja sen jälkeen avautui hyvin korkea pääsali. Portaiden alapäässä oven vieressä oikealla oli kuilu. Sitä oli saatettu käyttää ammuslaatikoiden siirtoon.
Mustikkasuontien puoleinen pääty oli kuivillaan muutaman metrin matkalta, mutta muu osa suurta salia oli veden vallassa. Tunneleiden risteyksessä oli betoninen jalusta. Päättelimme, että se oli konekiväärin jalusta luolan puolustamista varten. Edellä kuvaillusta perähuoneesta johti lyhyt käytävä myös tähän suureen saliin.

Luolassa asusteli jo 1960-luvulla satunnaisia irtolaisia, joten sisään mennessä oli syytä ensin tarkistaa, etteivät asukit olleet kotona.
Luolassa leikkiessämme suureen saliin sytytettiin yleensä nuotio. Savu kulki hyvin ulos portaikon puoleisesta ovesta, ja sitä mahtui yhden nuotion verran myös suureen saliin. Jos jää vaikutti ohuelta, kokeilimme sen kestävyyttä kiviä heittelemällä. Talvella luolassa kasvoi jäästalagmiitteja, suuria jäänuijia. Niitä katkottiin muistoksi kotimatkalle.

Luolan Humikkalantien puoleisessa päädyssä oli muutaman metrin pituinen ja noin 60 x 60 cm kokoinen vaakasuora aukko, josta pääsi luolaan ilmaa ja valoa. Aukosta mahtui konttaamaan läpi, jos ovesta kulkeminen tuntui tylsältä. Kesällä usein kokeiltiin miten pitkälle luolaan saappaanvarret riittivät. Pisimmälle pääsi kulkemalla luolan reunoja kiertäviä matalia betonikorokkeita pitkin – kunhan ei pudonnut. Temppu oli vaativa, ja niinpä tultiin usein sukat märkinä kotiin.

Kun luolaa oli muutaman vuoden ajan perin juurin tutkittu, ainoaksi selvittämättömäksi ja mielikuvitusta kutkuttaneeksi kohteeksi jäi luolan kolmas, teljetty oviaukko. Ulkopuolelta se johti juoksuhautaan, mutta meno sisään oli estetty. En muista, oliko siinä teräsovi vai muuraus. Mietimme usein, miten luolan puoleiseen tiilimuuraukseen olisi saanut reiän. Laasti tiilien välissä oli kovaa, joten sitä ei voinut kaiverrella millään käytettävissämme olleella välineellä. Hurjimpien
kuvitelmien mukaan sinne oli muurattu sotavankeja tai vanha asekätkö. Aarrekätkökään ei olisi ollut hullumpi vaihtoehto. Myös mahdolliset luurangot ja pommit kiehtoivat meitä, pikkupoikia kun oltiin.

Mitään kovin dramaattista suljetussa osassa ei tietenkään ollut, ehkä vain sortumavaara. Muuallakin oli katosta pudonnut kiviä kosteuden, pakkasen ja lämpötilan vaihteluiden takia. Muurin takaisen tilan koko olisi ollut helposti mitattavissa maastoon sijoitettujen kiintopisteiden avulla, mutta sellaiseen meillä penskoilla ei tietenkään ollut kykyjä. Arviokaupalla voisi sanoa, että tila vastasi molempien käytössä olevien ovien eteistilojen suuruutta.

Liekö vieläkään asia selvitetty tai muuri avattu? Nykyään luolan tutkiminen on lähinnä Museoviraston asia, koska maalinnoitukset on suojattu muinaismuistolailla.

Muisteli Hannu Kuukkanen