Antenniapinat

Veljelläni Heimo Kuukkasella oli TV- ja Radiohuoltoliike Vartiokylän Yhdyspankin entisessä talossa. Aikaisemmin liike oli sijainnut Isakoffin talossa, joka oli bussin 41 A vanhalla päätepysäkillä. Uusi sijainti oli vilkkaammalla liikepaikalla ja tilat olivat suuremmat ja siistimmät.
Yritys oli perustettu elokuussa 1963 ja sen ensimmäinen
toimitila oli Käätypolku 8 kellarissa. Sieltä se oli lähestynyt askel askeleelta lähemmäksi Vartiokylän ydinkeskustaa, sitä mukaa kuin liiketoiminta lisääntyi.

Yhdyspankin talon etumyymälä oli parisenkymmentä ja huoltotila kymmenisen neliötä. Väliin jäi yhdistetty keittiö ja toimisto. Väliseinä oli kevytrakenteinen, seinän kokoisen hyllystön taustalevy. Siihen oli upotettu myös pieni vakoilupeili. Siitä oli hyvä välillä vilkaista, mitä myymälän puolella tapahtui. Liikkeen myyntitykkinä oli Ahosen Seppo. Huoltopuolella oli Heiska, joka ajoi pääasiassa TV-huoltokeikkoja, sekä Unto Oksa, jonka kontolla olivat vaativammat korjaukset liikkeen huoltotilassa. Myöhemmin, Sähköpuodin aikana, Unton vastuulla oli hela huolto. Minä ja Buije olimme antennimaakareita; veimme ja noudimme huollettavia koneita ja toimimme joka paikan höylinä.

Eräänä myöhäissyksyn aamuna starttasin Buijen kanssa asennuskeikalle radioliikkeen pihalta. Huurre valkaisi maisemia. Työkortin mukaan meiltä vastaostettu televisioantenni ei näyttänyt minkään valtakunnan kuvaa.
Pidimme sitä rutiinijuttuna, josta selvittäisiin sillä, että kipuaisimme katolle ja kääntäisimme haravan sojottamaan tasan oikeaan suuntaan. Ihan niin yksinkertaisesti keikka ei kuitenkaan sujunut.

Kyseessä oli keltainen, pitkä ja jotensakin korkea puutalo, jossa oli useita asuntoja kahdessa kerroksessa, sekä lisäksi kivijalka; tyypillinen työsuhdeasunnoiksi tehty rakennus viisikymmenluvulta. Katolla oli sekalainen joukko piippujen päälle tai niitten varaan pystytettyjä tv-härveleitä – elettiin aikaa, jolloin jokainen vastaanotin tarvitsi ikioman ulkoantennin. Etsimme oikean oven, soitimme kelloa ja odottelimme. Soitimme uudelleen, odottelimme taas, ja aivan oikein, sisältä alkoi kuin alkoikin kuulua jonkinlaista örinää. Tovin kuluttua aukesi jo ovikin. Asiakkaamme osoittautui satakiloiseksi, pienessä laitamyötäisessä purjehtivaksi miehenkörilääksi, joka kaiken lisäksi oli kiukkuinen. Heti esittäytymisemme jälkeen saimme kuulla
sapenkatkuisia mielipiteitä kaiken maailman radiofirmoista, jotka myyvät ymmärtämättömille ihmisille kelvotonta tavaraa.

Jo ensivilkaisu television taakse osoitti, että syy ei ainakaan tällä kerralla ollut Heiskan radioliikkeessä. Antenni oli kytketty koneeseen sähkökaapelilla eli tavallisella sähköjohdolla. Se ei antennijohdoksi sovellu, koska sillä on aivan toisenlaiset sähköiset ominaisuudet. Tarvitaan erityinen litteä, leveähkö antennikaapeli, ammattikielellä lapamato, tai symmetrointimuuntajalla varustettu koaksiaalikaapeli. Selitimme miehelle asian ja kysyimme, kumman kaapelin hän haluaisi meiltä ostaa, jotta koneeseen saataisiin kuva. Pienen mutinan ja hintaneuvottelun jälkeen päädyttiin lapamatoon, ja niin kävelimme kaikki kolme pihalle tähyilemään oikeaa antennia katon härveliryteiköstä.

Asiakkaamme antenni oli piipussa, josta törrötti kaksi muutakin kuvanpyydystäjää, eikä hänen osoittelu- ja selitysyrityksistään riittävällä varmuudella selvinnyt, mikä niistä kolmesta oli hänen. Niinpä mies ilmoitti lähtevänsä näyttämään ja nousi vähän horjahdellen tikapuille. Yritimme tietysti estellä ja ehdotimme, että me hoitaisimme kipuamisen ja hän opastaisi meitä alhaalta. Mies ei moisille höpötyksille korvaansa lotkauttanut, vaan kehuskeli olevansa katoilla kuin kotonaan, kun kerran raksalla duunissa oli. "Enkä vielä kertaakaan
ole telineiltä pudonnut!" Ison, itsepäisen miehen kanssa ei sopua syntynyt, ja niin lähdimme kipuamaan tikapuita katolle, hän edellä, me perässä.