Kun Delfiini-viestintä sittemmin muutti Karhusaaren huvilasta Helsingin keskustaan Kasarminkadulle, kerrosnaapuriksi sattui tutkimustoimisto, joka käytti keräämänsä tiedon visualisointiin tietokoneohjelmaa. Delfiini-viestintä, tai oikeammin sen sisaryritys, teki puolestaan PC:n avulla käytettyjen autojen hinnastoja. Niiden tietokoneajoa oli hoitamassa kaveri, joka osasi kirjoittaa ohjelmakoodia, kun hinnastoa ajavaan ohjelmistoon piti tehdä muutoksia. Tuo teknologia kiinnosti minua kovasti.
Eräänä päivänä naapuritoimistolle grafiikkaohjelmistoja valmistanut J.T. kysyi, lähtisinkö hänen perustamaansa yritykseen tekemään tietokonegrafiikkaa PC-tason koneilla? PC-koneisiin oli alkanut tulla grafiikkaominaisuuksia, ja eräissä oli jo käytössä jopa kahdeksan väriä. Kyse olisi ensialkuun tilastografiikasta, jota voisimme kaupata mainostoimistoille ja yrityksille myyntihenkilökunnan kalvoja ja diasarjoja varten. Taikille tekemäni lopputyön ohessa olin tutustunut digitaaliskannereihin. Jo silloin ymmärsin, että PC tulisi tavalla tai toisella liittymään graafisessa tuotannossa myös painoteknisiin tulostimiin, kunhan koneiden suorituskyky kehittyisi grafiikan vaatimalle tasolle. Mikäpäs siinä, ajattelin, ja lähdin seuraamaan tämän uuden alan kehitystä.
Invisor Systems perustettiin. J.T. myi osakehuoneistonsa, osti pari tietokonetta sekä suuren A2-kokoisen digitointipöydän ja vuokrasi liikehuoneiston Kampista. Minusta tuli Suomen ensimmäinen PC:llä työskennellyt ammattimainen tietokonegraafikko. Invisor Systemsistä tuli puolestaan Suomen ensimmäinen business-grafiikkaa kaupallisesti tuottanut firma. Seuraajia saimme sittemmin muutamia, lievästi sanottuna.
Lohja Elektroniikka Oy oli samaan aikaan kehittämässä graafista työasemaa. Neuvottelimme heidän kanssaan yhteistyöstä, ja saimme heiltä työaseman ohjelmistojen kehittämistä varten. Laite otettiin myös muuhun tuotantokäyttöön, koska sen väripaletti oli laajempi ja värisävyjen korjailumahdollisuudet paremmat kuin muissa sen aikaisissa henkilökohtaisissa tietokoneissa. Jo vuosia jatkunutta valokuvausharrastustani hyödyntäen viritin kameran kaappaamaan pitkällä telellä kuvaruutunäkymiä dioiksi. Kuvaputken kaarevuuden korjaamiseksi tarvittiin noin kolmen ja puolen metrin kuvausetäisyys. Heijastumien poistamiseksi ja valotusolosuhteiden vakioimiseksi huoneen piti olla pimeä. Muutama rulla kinodiaa meni testeihin, kun etsittiin kuvaputkelta dialle sopivaa väritasapainoa ja valotusaikaa kuvien laadun takaamiseksi. Onneksi naapurissa oli pikakehitysfirma, josta saimme aina parissa tunnissa diat ulos.
Koska kaikki graafiset ohjelmistot olivat itse koodattuja, niissä ei ollut minkäänlaista käyttöliittymää. Kaikki graafiset parametrit, jotka vaikuttivat kuvan ilmeeseen ja varsinaiseen grafiikkaan, syötettiin suoraan ohjelmistoriveille. Kielenä oli Basic-murre. Opin kohtalaisen helposti Basic-ohjelmointikielestä sen osan, jota alussa grafiikan tuottamiseen tarvitsin, ja ajan mittaan opettelin koodaamaan uusia, grafiikkaa tuottavia ohjelma-luuppeja ja uusia ohjelmia.
Kaksoisvalottamalla maskilla tekstin kuvan päälle pystyin tekemään diasarjoihin tarvittavat tekstiosuudet asiakkaan haluamalla typografialla. Tekstien laatu oli tietokonegrafiikan alkuaikoina
todellinen ongelma. Resoluutio oli alhainen ja kirjainleikkauksia ei ollut tarjolla.
Kun ensimmäinen demokansio valmistui, alkoi tuotteen myynti yrityksille. Kiertelin sekä kaikki tuntemani että tuntemattomatkin mainostoimistot uutta digitaaligrafiikkaa kaupaten. Mainostoimistot osoittautuivat äärimmäisen konservatiivisiksi yrityksiksi. Olin kuvitellut aivan
päinvastaista. Vain muutama harva uskalsi uutta tekniikkaa kokeilla. Yllätyin, kun Andersson & Lembke, joka tuohon aikaan oli yksi Suomen korkeatasoisimmista mainostoimistoista, tilasi diasarjan asiakkaansa myyntityötä varten. Tilaus hoidettiin laadullisesti viimeisen päälle, vaikka aikataulu paloi pohjaan meistä riippumattomista syistä, ja jouduin tekemään viimeisiä, asiakkaan vaatimia korjauksia A&L:n yhteysmies niskaani hengittäen. Homma meni kunnialla niin sanotusti putkeen, ja saimme merkittävän referenssin. Kuvia emme saaneet näyttää, mutta toimiston nimen saimme mainita.
J.T. myi Invisor Systemsin valmistamaa tietokonegrafiikkapakettia StepOne -tietokoneiden oheistuotteiksi; siitä tuli yksi pelastava ja jatkuva tulonlähde. Kunnianhimo alkoi kuitenkin ajan myötä kasvaa, ja J.T aloitti keittiösuunnitteluohjelman koodaamisen. Siitä ei koskaan saatu toimivaa ohjelmistoa, koska 3D-grafiikan vaatimia laskentaresursseja ei tuon ajan PC:llä ollut. Jopa sotilasperspektiiviin muutettu versio takkuili liikaa eikä siitä tullut käyttökelpoista. |
Tämä grafiikka on tuotettu sekatekniikalla alkuvuodesta 1986. Tietokoneohjelma on laskenut ja piirtänyt kuvaruudulle pylväiden korkeudet ja suhteet. Sen jälkeen tekstit ja viivat on kaksoisvalotettu kameralla otettuun kuvaan. Pylväiden alaosia on kuvausvaiheessa vielä
pehmennetty erikoisilmeen aikaansaamiseksi.
Uskallan väittää, että olen Suomen ensimmäinen kaupallista graafista suunnittelua PC-tason tietokoneella tehnyt AD. Invisorin logon tein Facit-tietokoneella. Logossa käytin tarkoituksella karkean resoluution vaikutelmaa. Logo-originaalin tein niin suurena kuin kuvaruutuun mahtui. Ohuimmat linjat on piirretty yhden todellisen näyttöpikselin levyisinä. Invisor aloitti vuonna 1982. Olin mukana alusta asti.
3D-ohjelmaa käytettiin sittemmin animaatiotuotantoon. Teimme ensimmäiset animaatiot kuvaamalla elokuvakameralla suoraan kuvaputkelta. Seuraavaksi viritin tavalliseen kinokameraan solenoidin, joka sähköimpulssista painoi kameran laukaisijaa. Impulssin antoi sama ohjelma, joka generoi kuvan. Kun kuva oli valmis, kamera laukesi, ja niin edelleen. Aikaa
vievän animaatiojakson kuvauksen olisi voinut tällä tavalla laittaa tulostumaan yöksi. Laatu olisi ollut erinomainen. Tämän teknologian ongelmana oli väärä kuvaformaatti ja kuvan siirto videolle olisi kallista kuva kuvalta siirtoa. Käytännössä systeemillä kuvattiin vain still-kuvia diasarjoihin.
Myöhemmin ostimme ns. Graphics recoderin, joka oli paljon kehittyneempi kuvausjärjestelmä kuin oma kamerasysteemini, mutta periaatteeltaan vastaava. Laatua paransi lyhyempi kuvausetäisyys, laitteen kiinteä kamera ja tasapintainen, valkoista valoa tuottanut putki. Kameran ja putken välissä oli RGB-suodatinsarja, ja jokaista kuvaa varten tuotettiin automatiikalla kolme valotusta, yksi jokaisella suotimella. Teimme laitteella muutamia mainosfilmin pätkiä tietokoneavusteisesti
super 8 -formaatille. Animaatiota tuottava ohjelma kaatui toisinaan yöllä ja homma piti aloittaa aamulla alusta.
Mainos-TV halusi kuitenkin materiaalin joko kinofilminä tai videolla, joten jouduimme teetättämään siirron videolle Suomi-Filmi Oy:n laboratoriossa. Laatu heikkeni mm. siksi, että punainen väripinta ei tahtonut pysyä videolla terävänä, vaan levisi ympäristöön ja aiheutti
epäterävän hunnun kuvion reunoille.
Teoriassa Finluxin koneesta olisi saanut RGB-videosignaalin ulos nauhurille, mutta käytännössä homma ei toimitut tarkoittamallamme tavalla.
Neuvottelimme myös Suomen Dainipponin kanssa heidän graafisille laitoksille tarkoitettujen skannereittensa liittämisestä pöytätietokoneisiin. Tarkoituksena oli rakentaa PC:stä ohjelmallinen
grafiikkaliittymä digitaaliskanneriin. Tämän kehityksen olin mielessäni kyennyt ennakoimaan Taikin lopputyötä tehdessäni, enkä kovin väärin arvannut. Suomessa ehdotukseemme suhtauduttiin innostuneesti, mutta viimeinen sana oli saatava päämieheltä Japanista. Niin siinä sitten kävi, että Dainipponilta tuli aikanaan epäävä viesti eikä projektia aloitettu. Muutamaa kuukautta myöhemmin markkinoille ilmestyi PostScript, joka oli Adoben vastaus ongelmaan. Dainipponin tiedonhankintakanavat olivat toimineet. Liittymää ei kuitenkaan toteutettu digitaaliskannereille, vaan valolatomakoneille. Skannerit saivat vielä odottaa vuosia - ehkä Dainipponin olisi sittenkin pitänyt käynnistää projekti.
J.T:n nälkä kasvoi syödessä ja mukaan houkuteltiin Valtion Tietokonekeskuksesta H.S. Hän oli tehnyt harrasteena tavallisesta fax-laitteesta kuvaskannerin. Skannailimme sillä muutamia viihdekuvia grafiikoihin. Fax-skannaus tuotti muutaman harmaasävyportaan, jotka pystyimme muuttamaan tietokoneohjelmalla haluamiksemme väreiksi. H.S. oli muutenkin erittäin pätevä grafiikkaohjelmistojen kehittäjä, ja hän teki Invisorille ensimmäisen varsinaisen 3D-animaatiota
täyssävyvarjostuksella tuottaneen ohjelman. Sen kehitystä en enää ollut seuraamassa, sillä Invisorin talous oli alkanut vakavasti horjua. Päätin siirtyä takaisin mainostoimistojen maailmaan. Digitaaligrafiikkaa en kuitenkaan jättänyt - en silloin, enkä myöhemminkään.
Muisteli Hannu Kuukkanen |
