Veljessota 1917-1918

Sos. Dem. Nuorisoosastot marssilla

Vaari oli veljessodassa punakaartin mukana, vaikka ei rauhan miehenä ja muutenkin rauhallisena olisi sotaa toivonut. Hänen kertomuksensa tuolta ajalta tuo esille vastahakoisesti mukana olleen miehen, joka kauhisteli veljessodan tapahtumia. Hän toimi kapinan aikana punaisten esikuntatehtävissä ja pyrki vastustamaan tarpeetonta tappamista.

Omissa muistelmissaan vaari kertoo muutamasta tapahtumasta, jotka jäivät erityisesti mieleen. Heti sodan alussa hän joutui lähtemään Pietarista tullutta asejunaa vastaan 5-6 miehen vahvuisella joukolla, joka edusti Sörnäisten punakaartiosastoa; vaari asui tuolloin Kolmannella linjalla Kalliossa.
Esikuntapäällikkönä vaari johti ryhmää. Juna tavoitettiin
Viipurin läheltä, Tienhaaran asemalta, jossa noustiin junaan. Tehtävänä oli estää junan ja lastin joutuminen valkoisten käsiin.

Myös valkoiset olivat saaneet tiedon junasta, ja kun se lähti liikkeelle, sitä tulitettiin.
Punakaartilaiset makasivat vaunun lattialla ja ampuivat takaisin aina kun näkivät jossain aseen suulieskan.
Tämä suututti vaaria ja hän käski lopettamaan ammusten
tarpeettoman haaskuun. Punaisten tappiot olivat varsin vähäiset, yksi sormi vain katkesi. Valkoisten puolella sen sijaan oli paikkakuntalaisten kertoman mukaan joitakin haavoittuneita kannettu sidontaan.

Venäläiset ajoivat asejunan Helsinkiin. Keravan kohdalla valkoiset yrittivät katkaista radan. Vaari kertoo: ”Ennen meitä sinne tuli kuitenkin apuun punaisten juna Helsingistä, ja he tekivät siellä melkoisen rumaa jälkeä.” Taistelussa sai surmansa useita valkoisia.

Seuraavassa vaiheessa Sörnäisten pataljoona hajotettiin johtajiksi eri puolille maata. Vaari joutui kevättalveksi Noormarkun esikuntapäälliköksi. Pataljoonaan kuului vapaaehtoinen virolainen tykkimies, joka oli liittynyt punaisiin Venäjän armeijasta. Hän oli ainut, joka osasi käyttää tykkiä.
Noormarkun kirkon valtausyrityksessä virolainen ampui tykillä kirkon ikkunasta sisään. Siitä ei itse valtausyritykselle ollut mitään hyötyä. Syynä olikin ampujan henkilökohtainen viha kirkkoa kohtaan. Joka kerta kun mies osui kirkkoon, hän tanssi ripaskaa. Kun valkoiset avasivat tulen, mies syöksyi hetkeksi tykin suojuksen alle turvaan. Sitten taas laukaus, osuman päälle ripaskaa ja suojaan! Eihän tällaisella touhulla saatu kirkkoa vallatuksi, joten punaisten oli palattava asemiinsa.

Valkoisilla oli Noormarkun lähellä leiri ja he ehdottivat, että
punaiset luovuttaisivat aseensa ja pääsisivät sen jälkeen vapaasti poistumaan. Hetken mietinnän jälkeen ehdotus hylättiin. Valkoisia oli kuitenkin niin paljon, että punaiset päättivät peräytyä takaisin Noormarkkuun.

Vaari joutui kerran valkoisten yllättävän hyökkäyksen kohteeksi, kun kaikki muut olivat taistelutehtävissä ja vain hän itse esikunnassa. Paikalla sattui olemaan myös se ainoa tykki, ilman tykkimiestä. Kun ei muutakaan voinut, vaari päätti ampua tykillä vaikkei sitä edes osannut käyttää. Ensimmäinen ammus lensi 200 metriä, seuraava räjähti tykin suulla. Valkoiset kuitenkin pelästyivät ja lopettivat esikunnan valtausyrityksen.

Pelkureitakin rintamalla oli, varsinkin nuorten joukossa. Porista esimerkiksi oli tullut mukaan joitakin, ja kerran kun vaari oli valkoisten hyökkäyksen aikana tarkastamassa omaa rintamaa, vastaan tuli nuorukaisia. Kun vaari kysyi, minne oltiin matkalla, pojat väittivät että ammukset loppuivat.
”Mitäs nuo sitten ovat?” vaari uteli ja osoitti miesten panoksia täynnä olleita vöitä. Sen jälkeen hän käännytti nolostuneet
pojat takaisin kohti rintamaa ja heilautti varmuuden vuoksi vielä aseellaan suuntaa.

Kun komennus Noormarkussa päättyi, vaari palasi Helsinkiin. Siellä saatiin tieto, että saksalaiset olivat tulossa. Tilanne oli jo niin paha, ettei vaari voinut enää ilmoittautua mihinkään, joten hän meni Valtioneuvoston taloon. Siellä oli tuttuja esikunnasta. Kun vaari vähän myöhemmin yritti palat kotiinsa
Kallioon, se ei enää onnistunut. Valkoiset ampuivat jo Pitkänsillan salmen yli ja eräs onneton sillalle juossut nainen kaatui saksalaisten luoteihin.
Vaari palasi Senaattiin. Heitä oli siellä yhä parikymmentä
miestä, kun saksalaiset seuraavana päivänä valtasivat keskustan. Koska ylivoima oli suuri, Senaatissa olleet punaiset päättivät antautua ja niin oli vaarin veljessota ohi.

Kuva ei ole veljessodan ajoilta. Kysessä on Sos. Dem. Nuorisoliittojen marssi vappuna 20 - 30 -luvulla.
Kulkueessa näkyy Norja ja Ruotsin tai Tanskan lippu, joten kyseessä on ilmeisesti jokin yhteispohjoismainen tapahtuma.

Helsingin valtauksessa vaari siis istui passissa Senaatin yläkerroksissa. Tyypillistä hänelle oli, että todettuaan tilanteen toivottomaksi hän antautui, vaikka tiesi olevansa punaisten esikuntaan kuuluvana välittömästi teloitettavien joukossa.
Myöhemmissä sanomisissa ei näy minkäänlaista oman itsensä korostamista; hän ei itseään kehunut eikä pitänyt itseään muita parempana. Auktoriteettinsa takia hän oli silti varmaankin mukana Senaatin talon antautumispäätöstä tekemässä. ”Akkunasta katsoimme kun ne marssivat suljetussa rivissä. Olisimme voineet ampua siitä aika lailla.”

Saksalaiset sotilaat pidättivät kaikki Senaatissa olleet punaiset.
Kuulustelupöytäkirjan mukaan vaari luovutti kuitenkin aseensa Senaatintorilla. Sieltä matka jatkui Suomenlinnan vankilaan.
Tapahtuman aikoihin Klaara-mummi oli Tilkan mäellä kääntelemässä ruumiita. Hän oli varma, että mies oli Helsingin valtauksessa punaupseerina jo ammuttu. Toista sataa ruumista mummi oli ehtinyt tuskassaan käännellä, ennen kun luovutti.

Vaari kertoo, että saksalaiset ottivat kaikilta vangeilta jokaisen
löytyneen markan. Hänellä oli muistikirjansa välissä tukku seteleitä, jotka hän hädissään heitti tavarakasaan. Myöhemmin hän yritti niitä sieltä onkia, mutta joutui saksalaisen sotilaan yllättämäksi. Mies oli kuitenkin sen verran reilu, että otti vain puolet seteleistä ja antoi puolet takaisin.

Suomenlinnan vankilassa olot olivat hyvin ankarat eikä vangeille janosta huolimatta annettu yöllä vettä. Kun eräs onneton yritti ikkunasta kurottaen juoda räystään vettä, hänet ammuttiin siihen paikkaan. Ampuja kuulemma tunnettiin ”yhtenä niistä pohjalaisista”.
Suomenlinnassa vaari toimi puuseppänä ja joutui valmistamaan edellisenä yönä telotetuille punaisille ruumisarkkuja. ”Höyläämättömistä laudoista niitä kyhäsimme ja karkeita ja kömpelöitähän ne olivat”, hän mallipuuseppänä arvioi
jälkeenpäin tekeleitään.

Kerran vaarille tarjottiin mahdollisuutta paeta tavarankuljetusaluksessa, mutta hän kieltäytyi koska uskoi siinä vaiheessa pääsevänsä pian vapaaksi. Hän oli Suomenlinnassa 6-7 kuukautta, jonka jälkeen hänet armahdettiin neljän vuoden ehdolliseen vankeuteen.
Ruoka vankeuden aikana oli ollut niin huonoa, että vaari ei juuri pystynyt kulkemaan kuin nelinkontin. ”Jalat olivat turvonneet aluksi kauheasti”, hän kertoo muistelmissaan.

Kuulustelupöytäkirjassa ja armahdusanomuksessaan vaari selittää kapinaan liittymisensä syitä: ”Toimeentulon nähden olin pakotettu liittymään punakaartiin.” Tämä tapahtui useampia viikkoja kestäneen työttömyyden jälkeen. Kuulustelupöytäkirjoissa hänen nimensä kirjoitetaan virheellisesti Toivo Johannes Kuukkanen. Punakaartiin liittyessä palkkana saamansa 450 markkaa hän joutui maksamaan takaisin valtiolle.
Vapauspassin vaari sai marraskuun 13. päivänä 1918.



Kirjottanut Hannu Kuukkanen

T.J. Kuukkanen >
Veljessota 1917 - 1918
Vankina Suomenlinnassa 1918 >
Metallityöväenliitto >
Elämää Helsingissä 1900 luvulla >
Myötä- ja vastamäessä >
Mummini Klaara Kuukkanen >
T.J. Kuukkasen poliittinen ura >
--- Kuvia Kuukkasen suvusta Tammelundissa >
--- Silmänräpäyksiä Kuukkasten albumista >

Lähteet: Työväen muisti-arkiston kokoelmat. Pulmu Mannisen kirjaus 7.3.1969, T.J. Kuukkasen kuulustelupöytäkirjat

edellinen sivu

seuraava sivu



- 7.6.1 -