Keskitysleiriolot 1918

Veljessodan ajoilta on olemassa runsaasti kirjallisuutta ja sen vaiheita on kuvailtu laajasti molempien osapuolten suunnista. Kirjoja lukiessa on pidettävä mielessä, että selostetut tapahtumat ovat aina subjektiivisia ja vilpittömästi puolueetonta julkaisua ei juuri aiheesta löydy.

Kaksi mielenkiintoisinta ja ilmeisen vilpitöntä teosta ovat: Pekka Railon Valkoisten vankina ja Viljo Sohkasen Punakaartilaisen päiväkirja. Molemmat perustuvat päiväkirjamerkintöihin ja tapahtumat ovat henkilöiden kokemina todelisia.

Railo kertoo kokemuksistaan etuoikeutettuna vankina, joten hän ei ole itse saanut osakseen vankileirin vakiokohtelua, tiedon julmasta kohtelusta, hän on saanut potilaittensa kautta, sekä katselemalla ympärilleen. Hän kuului vankileirillä "etuoikeutettujen" joukkoon ja eli paremmalla ravinnolla ja paremmissa oloissa kuin tavallinen vanki. Hän oli poliisin poika, työväen lehden toimittaja ja koulutukseltaan farmaseutti ja yritti auttaa punavankeja lääkinnällisesti milloin se vain oli mahdollista.

Railo kertoo summittaisista kuolemantuomioista ja pikateloituksista, sekä jatkuvasta nälästä ja sen aiheuttamista taudeista ja kuolemasta Kokkolan ja Tammisaaren keskitysleireillä.

Hallituksen propaganda pyrki pitkään salaamaan keskitysleirien karkeat epäkohdat porvarilehdissä jotka ainoina saivat ilmestyä. Ulkomailta ja kotimaan suunnalta tullut painostus pakoitti päättäjät selvittämään todellisen tilanteen, surullista mutta totta, myös itselleen ja korjaamaan mitä korjattavissa vielä oli. AIkaa oli moraaliseen ryhdistäytymiseen mennessä kulutettu liikaa. Se tuli merkitsemään tuhansien vankien kuolemaa tauteihin ja nälkään.
Punaisia oli pidätetty vielä sodan loputtua "puhdistuksen omaisesti" hakemalla kotoa taisteluun osallistumattomia henkilöitä vain sillä perusteella, että he olisivat olleet aktiivisia työväenliikkeessä. Vankeja oli koottu harkitsemattomasti ja tilanteeseen nähden kestämättömän suuri määrä. Mm. Mannerheim oli vaatinut vähemmän vaarallisten vankien pikaista vapauttamista mutta siihen ei valkoinen valta koston huumassaan suostunut.

Vankienhoitohallituksen kertomus ilmoittaa vuonna 1918 sotavankiloissa kuolleiksi 11 046 vankia. Vankilaviranomaisten tilastot kertovat vankeja kuolleen kakissa sotavankiloissa 1.6.18-31.3.19, 11 783 vankia. Luvut vaihtelevat, koska kirjanpito vangeista oli varsinkin alkuaikoina kehnoa. Nämä luvut eivät erottele myöskään itsekseen kuolleita ja ammuttuja. Pekka Railo toteaa kirjassaan vankikuolemien kirjaamisen olleen olematonta, ennen hänen saapumistaan Tammisaaren leirille. Näin voidaan olettaa asian olleen myös monella muulla leirillä.
Kun verrataan koko sodassa surmansa saaneitten lukuun 10 450, voidaan todeta, että rauhan aikana keskitysleireillä kuoli punavankeja huonon vankienhoidon ansiosta tai kuoleman rangaistuksina enemmän kuin itse sodassa. Tätä voidaan hyvällä syyllä pitää valkoisten rankaisutoimena, niin kutsuttuna valkoisena terrorina. Valkoisten sanomaksi on kirjattu sen tyyppisiä ilmauksia kuten "punikit joutaa tappaa kaikki maan päältä". Tikkurilan kirkolla kerrottiin tarinaa, että valkoiset olisivat tappaneet siellä kaikki vangit mutta saksalaiset eivät antaneet, koska he olivat vangit ottaneet. Rovasti Tallkvist oli myös ollut tappamista vastaan ja hän oli tuonnut vangeille jopa ruokaa.

Vankila-ajan alkupuolella, yleinen rangaistus pienimmästäkin rikkeestä oli ampuminen ilman kuulustelua tai tuomiota. Jopa jonosta poikkeaminen saattoi koitua kuolemaksi. Railo kertoo erään tapauksen, jossa vanki yritti poimia maasta tupakantumpin ja hänet ammuttiin siihen paikkaan. T.J. Kuukkasella oli vastaava kertomus yöllä janoaan sammuttaneesta vangista.

Ravinto oli kehnoa. Virallisina ilmoitetut kaloriluvut olivat kaksinkertaiset Railon laskelmiin verrattuna. Mikäli vankileireille oli lähetetty virallisten lukujen mukaiset ravintomäärät, ruoka oli joko pilaantunutta tai se ei koskaan saapunut perile asti. Kuormasta katosi osa keinotteluun tai muihin välikäsien tarpeisiin ja leirille saapuneet jauhotkin olivat moneen kertaan sihdattuja akanoita..

Pekka Railo, että T.J. Kuukkanen olivat onnekkaita saadessaan asiallisen oikeudenkäynnin ja tuomion. Samaa ei voida sanoa tapahtuneen monissa muissa tapauksissa. Railo kertoo kirjassaan tuomioiden suuresta vaihtelusta. Keskenään vastaavista henkilöhistorioista kapinan aikana, saattoivat tuomitut saada toisiinsa nähden jopa kaksinkertaisia tuomioita eri tuomioistuimista.
Kuten edellä sivulla mainitsin, leireille tuotiin myös runsaasti täysin viattomia ihmisiä, jotka eivät olleet osallistuneet vallankumoukseen millään lailla. Kyseessä oli joissakin tapauksessa paikallinen kahnaus valkoisiin tai suojeluskuntaan kuuluvan henkilön kanssa ja toinen osapuoli passitettiin leirille punikkina, kärsimään ja jopa kuolemaan perättömän ilmiannon seurauksena.